Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat
meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen
on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen
epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien
vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu
kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen
onnettomuus.
Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on
suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa,
mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt
me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä
tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme
silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten?
Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan
virtaan.
Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin
tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille
meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy.
Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän
kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä
poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.
Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät
kirjojasi pois kirstumäärin?»
»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin
minä.
»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö
siis aio ollenkaan palata kotiin?»
»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina
asumaan.»
»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon
minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua
käteen ja lähti menemään.
Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä
lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä
minulla on kaikki _panin_ [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän
kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen
tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta.
Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja
tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla
on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka
suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä
_swadeši_-kampoja, jotka toit minulle...»
»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut
kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»
»Luuletko, etten minä lähde mukaanne?»
»Mitä ajatteletkaan!»
»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota
Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä
pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on
ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen
viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan,
vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»
Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani
oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme
leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa.
Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä,
jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla
ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta
kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa
varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua
varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni
jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun
tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin
lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen
sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja
kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan
toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä
päivänä kiinni joutuessaan!
Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät
ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä!
Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä
ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani
tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot
olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät,
parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.
Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys,
jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen
huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin
valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan,
tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.
Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois,
vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen
siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään
yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei
tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin
toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.
Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton
leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen
sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa
ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli
vaikuttanut suunniteltu eromme.
Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita
koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan
siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi
mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä
asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut
itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.
Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat
vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin,
ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.
Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan
matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara
Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme
toisemme tässä vanhassa talossamme!»
»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää
elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut
kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista
kertaa kestää.»
Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on
kärsimystä suurempi.»
»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me
naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme
joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse
milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää
siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me
kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän
matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä
lastissa.»
»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet
emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi,
tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti
kaikkien taakkojemme kantamisesta.»
»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista
pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se
esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät
maan tasalle ylen keveillä kannettavilla... Milloin lähdemme?»
»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin
kyllin.»
»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää
kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa
ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää
kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»
Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli
ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin,
että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä,
eräs vanki mukanaan.
»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai
minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan
poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»
»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla
hyvinkin tärkeä.»
»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen
illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia
poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit
valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.
Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä
maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja
syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.
Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin
toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni
jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin
heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti
poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä
kolkutin ovea ankarasti.
»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä
vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.
»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana
tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä.
Käske antaa hänelle aimo annos!»
Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa
permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän
nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella.
Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?
Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä?
Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen
ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»
»Tulehan sisään», sanoin minä.
»Mutta sinulla oli jotakin erikoista toimitettavaa?»
»Oli, mutta se ei haittaa. Tahdon kuulla...»
»Ei, toimita se ensin! Puhutaan sitten, kun olet syönyt päivällistä.»
Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa
ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.
»Kas vaan!» huudahdin minä ihmeissäni. »Sinäkö, Amulja?»
»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea
juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.»
Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen
poliisitarkastajaa.
Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa»,
sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän
veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi.
»Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta
rupiaanne!»
»Mistä ne on löydetty?»
»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston
johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti
rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi
voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt
tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi
Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja
tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan
mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin
tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä
huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan.
Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin
minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin
hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä
paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen
vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa
vastausten keksimiseen'.»
»Mutta niiksi ahdistelettekaan Amulja Babua, kunnianarvoista nuorta
miestä?»
»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja.
»Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun,
poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita
epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella
kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa.
Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin
olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in
ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa
erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.»
Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne,
todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa
tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»
»Kuka?» kysyin minä.
»Se johtaja, vartijan, Kasimin, kanssa.»
Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti
selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle,
kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu
kärsimään.»
»Minä olen ne varastanut», sanoi hän.
»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon
laita?...»
»Se olin minä, minä yksin!»
Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli
vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla
suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin
taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla
panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän
valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni
tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta
kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät
kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva
Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi
kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti
heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa
vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle
kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä
pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa
käymäjalassa takaisin.
»Kuinka tulitkaan tuohon ryhtyneeksi, Amulja?» kysyin minä.
»Minulla oli erittäin pätevä syy, teidän ylhäisyytenne», vastasi hän.
»Mutta miksi sitten yritit luovuttaa rahat takaisin?»
»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä
tunnustan kaikki.»
»Kuka se ’hän' on?»
»Minun sisareni, Tšota Rani!»
Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää
kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani
sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun
valkeuden.
Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen
jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar.
Rahat on luovutettu takaisin.»
»Sinä olet pelastanut minut, pieni veljeni», virkkoi Bima.
»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole
lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan
_Bande Mataram_ minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo
palkkanikin, _prasadinne _, kohta kun saavuin palatsiin.»
Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli
häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti
hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä
nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»
Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä
voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini
palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut
ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat
lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole
sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle.
Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen:
kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.