Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita
heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään
lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa
Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain
itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi
arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme
niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran
rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin
vedämme ympäristömme mukanamme.
Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva
kykenisi toisia pelastamaan!
Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet
tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar,
että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua
siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.
Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin
tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.
Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen
kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin
valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.
Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta,
että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin.
Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat
jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava
avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.
Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun,
jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset
halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä
kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.
En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän
oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon
nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin
syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen
jalkojansa.
»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä
tämä odottamaton kunnioitus?»
»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein
loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee.
Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois,
mutta hän huusi minut takaisin.
»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi,
rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan.
Tulethan?»
Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi
syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä
kärsivällinen!
Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin.
Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin
aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.
»Lähtekää pois huoneesta!» huudahdin minä.
Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen
tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»
Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois
oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin
minä.
»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä
olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä,
Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»
»Olkaa hyvä, tulkaa toinen kerta. Tänä aamuna...»
»Te odotatte Amuljaa?»
Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip
veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle.
Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»
»Matkustanut? Minne?»
»Kalkuttaan.»
»Ei», hykersi Sandip.
Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli
pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan
Amulja on pelastettu!
Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä
mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin
suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle?
Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne
takaisin?»
Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa
kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka
yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä
himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»
»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip.
»Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan
tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet
kuuluvat niinmuodoin minulle?»
Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa
syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet,
huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin
hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä.
Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän
syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan.
»Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»
»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.
»Matkalaukku oli minun!»
Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman
hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan
hurskas saarnamies.»
Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen
luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa,
Amulja?» kysyin minä.
Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin
kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip
Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»
»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei
haittaa.»
»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.
»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut
ne minulle valtamerkiksi.»
»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa,
Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa
niitä kenellekään muulle.»
»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli
sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»
Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa.
»Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua
säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan...»
Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja»,
sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»
»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut
tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte
tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä
estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä
lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen
kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina
näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei
annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö
minua!»
»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi
asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu
sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.