»Mitä sillä teette, sisar!»
»Minä tahdon tutustua kuolemaan.»
»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja
kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.
Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun
kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja
viimeinen turva hädässäni...
Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen
pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun
rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana
päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön
mielettömyys.
Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan!
Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä
häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut
taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei
ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli
saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä —
minua itseäni se ei koske.
Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen
ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun
tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi.
_Bande Mataram_!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet
minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani,
pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. _Bande Mataram_!» S Viisituhatta
siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä
sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen»
uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton
maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta,
korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot
häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen
kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei
jää jäljelle.