Kukapa olisi osannut ajatella, että tässä elämässä voi tapahtua niin
paljon asioita? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin elänyt monta elämää;
aika on rientänyt eteenpäin huimaavaa vauhtia minun ollenkaan sen
rientoa huomaamatta, kunnes äkkiä heräsin horroksestani.
Minä tiesin, että syntyisi sananvaihtoa, kun päätin pyytää miestäni
kieltämään ulkomaisilta tuotteilta pääsyn alueillemme, Uskoin kuitenkin
samalla lujasti, ettei minun tarvitsisi ryhtyä esittämään syitä ja
puolusteluja, koska minua ympäröivä ilmakehä oli tenhoa täynnä. Eikö
Sandip, valtava mies, ollut langennut avuttomana jalkoihini kuin
mahtava merenaalto rantaan murtuessaan? Olinko minä hänet kutsunut?
En; minun lumousvoimani oli vetänyt hänet puoleensa. Entä Amulja, tuo
kunnon poika rukka! Kun hän näki minut ensi kerran, kuinka leimahtikaan
hänen elämänsä virta hehkumaan, kuin vedenkalvo aamun kajasteessa!
Minä olen tosiaankin kokenut, millainen on jumalattaren mieli, kun hän
katselee hartaan palvelijansa säteileviä kasvoja.
Näiden mahtini todisteiden ylpeässä tunnossa minä varustauduin astumaan
mieheni luo kuin uhkaava ukkospilvi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kaikkina
näinä yhdeksänä vuotena en ole kertaakaan nähnyt hänen silmissään niin
kylmää, outoa katsetta — se oli kuin erämaan taivas, joka silmäilee
kaikkea elottomasti, välinpitämättömästi. Millainen suuri helpotus, jos
hän olisi leimahtanut vihan valtaan! Mutta minä en voinut mitenkään
päästä häntä koskettamaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt
unta, — unta, jonka jäljessä saattoi tulla yksin yön pimeys.
Ennen minä aina kadehdin kälyni kauneutta. Minusta tuntui siltä, kuin
Sallimus ei olisi antanut minulle mitään omaa voimaa, kuin sisältyisi
koko mahtini siihen rakkauteen, jonka mieheni minulle lahjoitti.
Nyt, kun olin tyhjentänyt mahdin maljan sakkaan asti enkä enää
voinut tulla toimeen ilman sen huumaavaa vaikutusta, näin sen äkkiä
sirpaleina jalkojeni edessä, ja elämäni näytti kerrassaan menettäneen
tarkoituksensa.
Kuinka kuumeisesti olinkaan tuona päivänä hiuksiani järjestellyt!
Häpeä siitä minulle, äärimmäinen häpeä! Kälyni oli ohikulkiessaan
huudahtanut: »Kuulehan, Tšota Rani! Tukkasi näyttää uhkaavan lentää
tiehensä. Varo, ettei se vie päätäsi mukanansa!»
Ja sitten hiljattain puutarhassa! Kuinka helppoa olikaan mieheni
sanoa, että hän päästää minut vapaaksi! Voiko vapautta — tyhjää
vapautta — niin helposti ottaa ja antaa? Sehän on sama asia kuin jos
päästäisi kalan vapaaksi ilmassa — sillä miten voin elää ja hengittää
ulkopuolella sitä rakastavan huolenpidon ilmakehää, joka on minua aina
ympäröinyt?
Astuessani tänään huoneeseeni näin ainoastaan huonekaluja — vuoteen,
kuvastimen, vaatenaulakon — en sitä henkeä, joka siellä muuten
vallitsi. Sen sijaan oli siellä vapautta, vain vapautta, pelkkää
tyhjyyttä. Kuivunut virranuoma, jossa kalliot ja somerikot kiiltelivät.
Ei mitään tunnetta, pelkkiä huonekaluja!
Minä jouduin äärimmäisen hämmingin valtaan ja kyselin itseltäni, oliko
elämässäni vielä totuutta jäljellä ja mitä se voisi olla. Samassa
satuin jälleen tapaamaan Sandipin. Silloin iski elämä vasten elämää,
ja kipinät räiskyivät kuten ennenkin; siinä oli totuutta, hillitöntä
totuutta, joka kuohuen syöksyi tyhjään virranuomaan ja tulvi yli
kaikkien rajojen — totuutta, joka oli tuhat kertaa todempaa kuin Bara
Rani Thakoinensa ja typerine lauluinensa, tuhat kertaa todempaa kuin
kaikki muut, jotka jutellen ja nauraen juoksentelivat...
»Viisikymmentätuhatta!» oli Sandip vaatinut.
»Mitä merkitsee viisikymmentätuhatta?» huudahti humaltunut sydämeni.
»Sinun pitää se saada!»
Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta
en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut
silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä
täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin
saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.
Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa.
Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo
runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?
Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää
miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa
vain heikkoja; _šaktini_ kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain
tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen
oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin... Minun täytyy saada selville,
missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi.
Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten
riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa
rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun
avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin
armahtamaton oli mieleni!
Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä
lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti
tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.
Vihdoin minä lähetin hakemaan Amuljaa.
»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle.
»Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»
»Epäilemättä», vastasi hän rintaansa röyhistäen.
Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei
herättänyt mielessäni mitään toiveita.
»Miten aiot menetellä?» kysyin minä.
Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten
kuin kauhuromaanin sivuilla.
»Ei, Amulja», sanoin minä ankarasti, »sinä et saa olla lapsellinen.»
»Hyvä», sanoi hän, »niinpä lahjon vartijat.»
»Mistä otat siihen tarvittavat rahat?»
»Voinhan ryöstää myymälät», vastasi hän hätääntymättä.
»Jätä sellaiset aikeet! Onhan minulla koruni, joita voin käyttää siihen
tarkoitukseen.»
»Mutta», virkkoi Amulja, »nytpä johtuukin mieleeni, ettei
rahastonhoitajaa käy lahjominen. Mutta se ei haittaa; on olemassa
toinen, yksinkertaisempi keino.»
»Mikä se on?»
»Miksi tahdotte sen tietää? Se on ihan yksinkertainen.»
»Tahtoisin sen sentään tietää.»
Amulja kaiveli nuttunsa taskua ja veti sieltä ensinnä pienikokoisen
Gita-julkaisun — ja sitten pienen pistoolin, jota näytti minulle
virkkamatta sen enempää.
Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo
rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin
tekemisiin _zamindarin_ talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan
heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän
kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät
kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään,
mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä,
ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento:
hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi
sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: _se, joka surmaa
ruumiin, ei surmaa mitään!_
»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että
kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän...»
»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti
hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on
oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen
vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata!
Äärimmäistä pelkuruutta!»
Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän
oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa
hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja
kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.
Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain
kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen
puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi
kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin
näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun
vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi
kostettu viattomalle lapselle.
Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti
minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne
joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa?
Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa
poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä
hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»
Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi
liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa
yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä
pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa
elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen
tämän lapsen.
Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan,
käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat
heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!
»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin
minä vihdoin hänelle.
Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin
minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin
mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät
veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»
[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on
tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan
mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot
puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi,
kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin
kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä,
jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on
vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa
heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan
lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]
Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi
hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni
eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti
minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä
kyyneliä... Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun
ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan
tahrautuko minun tähteni!