Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle
suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos
usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman
todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita
ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi
on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi
minun haltuuni.
Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle
alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen
asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei
minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin,
ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.
»Tekö, mestari?» huudahdin minä kovin hämmästyneenä.
»Minä», vakuutti hän.
En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään
noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana
hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain
kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa
joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen
palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties
lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti
minusta ihan toivottomalta...
Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn
illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa
samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä,
joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää
ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten
alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien
tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen
sävelasteikon kaikki soinnut.
Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen
kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun
taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo
sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin
esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden.
Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen
tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien
silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi
olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa,
koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.
Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön
päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen
öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen
onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!
Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa,
minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja
opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe,
joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin
päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia
pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää
siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi
vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa,
ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut
iloisella odotuksella.
Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli
syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan
takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni
päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan
ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan
kuullessaan askeleeni.
Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala
puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta
peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin
ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi _sarin_ päänsä ympärille ja
lähti sisäsuojiin.
Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko
onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin:
»Bimala!»
Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin
hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua.
Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.
»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä
suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt
huoleen ja ikävään.»
Hän seisoi paikallaan kohottamatta katsettaan ja sanaakaan virkkamatta.
»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin
pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä
iloa minulla siitä olisi?»
Hän oli yhä vaiti.
»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni,
»että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, —
kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.
Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin
välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse
milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin
yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni
olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos
onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön
osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos
pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin
tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!
Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa.
Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin
minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin
aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»
Hämmästyen tuota purkausta opettajani katsoi minua vaiti ollen.
»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä
kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin
muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun
päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on
meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon
kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari:
tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata
jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot
eikä mikään muu, ei mikään muu!»
»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme
halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme
itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois
mielestämme.»
»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se
kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu
sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on
_amrita_, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe
kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha
eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin —
ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan
kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen
yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»
Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut
vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin:
»Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»
»Pantšun luona», vastasi hän.
»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä
päivät?»
»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää
itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että
ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan
minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta
hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse
minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu
pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä
voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa
ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä
enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan
nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa
meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja
tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen
luoksesi.»
»Hänen tulee saada mitä hän vaatii», vastasin minä.
»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään.
»Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu,
eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan
irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten
minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella
antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi
kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin
vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä,
kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani
voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä
voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin
laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten
temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä
sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä
vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä
jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan
Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän
haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»
»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos
tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista
uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt
innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»