X
Paikallislehdet ovat alkaneet julkaista minua vastaan tähdättyjä
artikkeleita ja kirjeitä. Pilakuvain ja häväistyskirjoitusten vuoro
kuuluu myös tulevan. Iva ja huumori rehoittavat minun kustannuksellani,
ja siten levitetyille valheille nauraa koko maa ihan katketakseen.
He tietävät olevansa etuoikeutettuja heittämään lokaa, ja sävyisä
ohikulkija joutuu saamaan siitä osansa.
He sanovat, että kaikki tiluksillani asujat, ylhäisimmistä alhaisimpiin
asti, ovat _swadeši_ liikkeen suosijoita, vaikka eivät uskalla sitä
julkisesti tunnustaa, koska pelkäävät minua. Ne harvat, jotka ovat
olleet riittävän urhoollisia minua uhmatakseen, ovat muka saaneet tuta
ankaraa vainoa. Minun sanotaan olevan salaisessa liitossa poliisin
ja hallintoviranomaisten kanssa, ja ankarain ponnistusteni, joiden
tarkoituksena on liittää perittyyn arvonimeeni uusi ulkomainen,
arvellaan johtavan tulokseen.
Toisaalta ovat lehdet täynnä isänmaan uskollisten ja kuuliaisten
poikain, _zamindarien_ Kundun ja Tšakravartin ylistystä. Kunhan
maassamme olisi muutamia heidänlaisiansa kelpo patriootteja,
arvelevat he, niin saisivat Manchesterin tehtaat piankin soittaa omaa
hautausvirttänsä, säveleenä _Bande Mataram_.
Sitten tulee veripunaisella väriliuoksella kirjoitetussa kirjeessä
luettelo kaikista niistä petollisista _zamindareista_, joiden
varastohuoneet on poltettu, koska he eivät ole suostuneet kannattamaan
suurta asiaa. Pyhä tuli — sanotaan kirjeessä — on sytytetty täyttämään
pyhitettyä tehtäväänsä: puhdistamaan maata. Muitakin voimia on työssä,
pitämässä huolta siitä, etteivät henkilöt, jotka eivät ole isänmaan
oikeita poikia, edelleen rehentele sen sylissä. Allekirjoituksena on
ilmeinen salanimi.
Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin
muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.
Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden
päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä
kaikki esteet _swadeši_-liikkeen tieltä.
»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen
uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»
»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa
opiskeleva ylioppilas.
»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt
ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin
poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden
hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa
isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei
kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»
»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella
yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.
»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata
vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin,
joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata
vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos
pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja
aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta
ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»
»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon
kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.
»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa
on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut
orjuuden kukoistamaan.»
»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu
ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi
eräs vanhempi ylioppilas.
»Sandip Babu selitti asian oivallisesti», virkkoi kolmas. »Hän mainitsi
esimerkkinä naapurinne, _zamindar_ Hariš Kundun. Hänen tiluksiltaan
ette voisi löytää raettakaan ulkomaista suolaa. Mistä se johtuu?
Siitä, että hän on aina käytellyt rautaista kättä. Niille, jotka
ovat luonnostaan orjia, on ankaran käskijän puute kaikkein suurin
onnettomuus.»
»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole
kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan _zamindarin_, Tšakravartin,
niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla,
kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut
mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja,
mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin
tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli
neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen
nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi,
että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme
sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin
enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu
sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella
elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten
ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät,
mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat
syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy
alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi.
Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän
vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne
huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan
_swadešia_ alueillenne.»
»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei
kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa
kasvaakseen.»
»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija
ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin.
Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi,
jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä
se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen
nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä
pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten
voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja _zamindarin_ vaatimus tuli
täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo
antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä
tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa
ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on
parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen
raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa,
niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»
Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin
minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy
olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien
ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on
tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa
kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan
pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten
sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella
tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»
Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät
uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä
heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan
yksinomaan totuuden vääristeleminen!