Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme
käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin
ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä
kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa,
saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he
näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut
meidän pillimme mukaan.
»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin
muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»
»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän
sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he
muuten alinomaa meitä häiritsevät.»
»Tahdotte siis aiheuttaa häiriötä ehkäistäksenne häiriötä?»
»Entä miten sinä menettelisit?»
»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil
merkitsevästi.»
Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset,
aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä
itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin.
Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys.
Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan
lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.
Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen,
jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme
kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista
tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena
kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta
asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa
vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin
yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota
kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»
Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota
pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua
harhakuvitelmiin.»
»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä,
»ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi
kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien
ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»
»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat,
häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»
»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin
jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään.
Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä,
osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka
me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme
hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa
sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka
luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten
ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme
voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet
varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, —
ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi
meille ylen tärkeätä!»
Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii
ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton
totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle
selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe
varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja
ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta
niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa,
että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta.
Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme
sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia
uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa
unohtaa tätä tosiasiaa.
Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa
totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin
ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet
isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja
ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»
»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on
kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»
»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin»,
virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta
siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»
»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki,
mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut
tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä
inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun
meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme
versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta?
Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron
asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin
valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa
kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä
sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että
hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa
madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en
valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo
kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini
ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»
»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta
puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia,
joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»
»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle»,
sanoin minä.
»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille»,
vastasi Nikhil.
Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa,
mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen
tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme
vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen
korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että
Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden
_šaktia_ niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta
muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin
onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää
kuvaa?
Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän
on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan
aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä
aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan
aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska
hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi
voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme
maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme
suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»
Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina
erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut
paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi.
Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi
painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse
maankamaraan.
X
Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa.
»Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen
jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän
vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein
olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan
käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi
nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat
ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät
kuolevaisille.»
Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä
ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.
»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin
minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa,
ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani
teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät
kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä
metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; _Sarinne_
läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon
valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää
hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton
hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen
niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa
koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran
loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä
kansallislaulusta _Bande Mataram_.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin
tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota
sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se
lahja, se voima, oi jumalattareni!»
Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin
kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan.
Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena
ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi
asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun
himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat
rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole
mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun
kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet,
mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä
olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä
voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää
kestää, sydämeni on pakahtumassa!»
Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi
hillittömästi nyyhkyttää.
Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman!
Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää
mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien
lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut
keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa
kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin
luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. _Bande
Mataram!_
Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin
heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on
määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme.
Mutta minä olen köyhä!»
Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja
hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö
kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani?
Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»
Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani
ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli
pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa
naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan
naiselta.
[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne
eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta;
niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä
naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen
hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja
henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison
kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski
luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset
harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän
merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen
ritarilliseen myötätuntoon.]
Minun on kuitenkin unohdettava itseni. _Minäkö_ ne otan? Nehän kuuluvat
jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan.
Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä
milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on
oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset
palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.
Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka
voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta
on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten
ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme
jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!
Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin:
»Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»
Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta
viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan
asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon
alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta
rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni
eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman
suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä
hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä
hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu
juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa
ja ravintoa.
»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä
tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää
toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»
Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän,
ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan
Radhikan lauluun:
»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole
missään maailmassa!»
Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän
kukan minä sidon hiuksiini!
Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla
liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»'
»Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?»
— kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis
oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse
huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea
tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa
minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa
koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani
hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?
En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan
keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin
demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin
juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa
vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia
pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme
palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!
Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten
kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei
voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka
vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista
yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät
kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen
ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet
siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä
vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen
pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta
laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.
Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen
tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä
heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu
ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin
ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä
Olevan asian.
Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen:
»Niin, ja mitä rahasummaan tulee...?»
Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla,
kun saamme henkilökohtaiset erämme...»
»Pelkään sen olevan liian myöhäistä.»
»Milloin sen siis tarvitsette?»
»Huomenna.»
»Te saatte sen huomenna.»