Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin
kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä
enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen
alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita,
kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa.
Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme
temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin
lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.
Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne
loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen
itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa,
ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet,
sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.
Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi
kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä
täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti
oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa,
koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä
helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat
ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.
Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin,
sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan.
Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi
hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota
hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä
unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos
tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä
on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko
maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin
syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.
Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin
häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän
olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina
näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä —
niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi
peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka
uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä
säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan
mieheksi syntynyt?
Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se
vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä
syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut
pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen
ryöstön leimaa.
Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen
täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei
sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen
voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton.
Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin
ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti
keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on
samalla alentavaa.
Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa
ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi
iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa
keralla.
Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta
rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen
synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa
yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä
oikeassa hahmossani.
Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita
viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu
pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai
pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.
Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin.
Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin
selkkaus...
Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti
Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään,
mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa
lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut
takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään
miten tahtoo.
»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja
kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»
»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.
»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun
kirjeitä.»
En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun
oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä
syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.
Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat.
Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa
Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava
silmäni, sillä hän huutaa _Bande Mataram_ yhtä äänekkäästi kuin minä!
Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli
virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten
arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan
menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni
epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on
olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut
minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni
että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei
närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.
Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti
totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt
maahan. _Bande Mataram_-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten
asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun.
Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä
pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta
on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti
etenemään.
Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan
heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei
käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman
voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000
huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut
Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät
ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on
uhrattava ahnauttamme joka askelella!
Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia
miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille
vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden
verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton
tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa
huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa,
joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras,
singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.
[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä
ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut
muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon
huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet
kerrassaan unohtavan.]
Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet
tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa
tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia,
silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi.
Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä
en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin
olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.
Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy
toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen.
Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi
soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi
ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa
sakkaan asti.