Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni,
tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä
säpsähdin.
»Kuka se minua kutsuikaan?» kysyin sanantuojalta.
»Armollinen rouva.»
»Bara Raniko?»
»Ei, armollinen herra, Tšota Rani.»
Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä,
kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan
ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen
hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua
varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut
jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut
jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin
ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.
Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen
vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko
oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa
suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»
»Mitä meidän siis olisi tekeminen?» kysyin minä.
»Käske korjata ne pois!»
»Mutta tavarat eivät kuulu minulle?»
»Eikö kauppapaikka ole sinun?»
»Pikemmin niiden, jotka sitä tarvitsevat kaupan tekoa varten.»
»Tehkööt kauppaa intialaisilla tuotteilla!»
»Mikään ei olisi minulle mieluisampaa. Mutta jos he eivät sitä tee?»
»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi?
Olethan sinä...»
»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä
enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä
pakkovaltaa.»
»Ethän tekisi sitä itsekkäässä tarkoituksessa, vaan isänmaan hyväksi.»
»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta
minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä
lähdin.
Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut
vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta
ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi
ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki
avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä
ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä
pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni
syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita
tapailemaan.
Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan
tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta
sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin
päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni
sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski
Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän
oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen
toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan
pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä
näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä
ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen
persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä
liian huokeasta.
Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen
päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti
luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi
joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja
härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle
ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä
sen selästä.
Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä
nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin
hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman
sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta,
missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.
Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon
ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan
lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme
loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois
naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän
on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme
tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta
tieltämme.
Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut
yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin
ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon
toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.
Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta
nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen
huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan
vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun
kruununi.
Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella
harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin,
salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien
johtaa minut voittoon!