Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen
_zamindarinsa_ oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon
ja uhannut ajaa hänet menemään.
»Mitä hän on rikkonut?» kysyin minä.
»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt
Hariš Kundulta, _zamindariltansa,_ lupaa saada myydä lainarahoilla
ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta
vieraita tuotteita, mutta _zamindar_ ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla
poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu
puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen
varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä
sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi:
'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo
löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun
alaiseksi.»
»Miten kävi kankaan?»
»Koko määrä poltettiin.»
»Keitä muita siellä oli?»
»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat _Bande Mataram_.
Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti:
'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu
ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa.
Sirotelkaa sitä yllenne _swadeši_-valamme merkiksi!'»
»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa
kanne.»
»Kukaan ei todista minun puolestani», vastasi Pantšu.
»Eikö kukaan todista? — Sandip! Sandip!»
Sandip tuli huoneestansa. »Mikä asiana?» kysyi hän.
»Etkö ota todistaaksesi, että tältä mieheltä on poltettu kangasta?»
Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana
asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»
»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla
puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»
»Onko se, mitä tapahtuu, ainoa totuus?»
»Mitä muita totuuksia voisikaan olla olemassa?»
»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko
joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien,
ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»
»Niinmuodoin »'
»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen
antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat,
uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen
luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden
kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi.
Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa
kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet
muodostavat tärkeimmän aineksen?»
»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä
tavoin, mutta...»
»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen
keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy
tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen
tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja
nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte
yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden
miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»
»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani.
»Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa
olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden
ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»
Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu
varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut
kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä
toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä
taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita,
piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä
kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä
ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä
niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien
nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan
arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä
sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta,
en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen
päämääränä ole totuus, vaan menestys.»
»Todellinen menestys», korjasi opettajani.
»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä
kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään,
kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa
itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.
Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän,
»minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on
totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen
valo on väärällä puolella.»
»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka
emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä
tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä
enemmänkin.»
»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan
ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt
sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette
soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»
»Kohtalo näyttää kirjoittaneen _Kadotetun paratiisin_ minun osakseni
silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!»
huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.
»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.
»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta.
Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»
»Entä sakkorahat?»
»Kuinka _zamindar_ voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»
»Entä poltettu kangas?»
»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää
vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»
»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän
rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat
kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville,
mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»
»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»
»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»
»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit
harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»
Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia
‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat
vaikeudet.
Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana
perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille
eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja
orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen
elinkorkoa.
Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten»,
väitti hän vastaan.
Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta
että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.
»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi
yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin
naimisiin?»
Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin,
ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen
vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen
vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli
epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän
jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten
uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui
tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden
että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos _zamindar_
harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin
todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!