Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet
kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin
Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät
lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni
vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa
harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni
ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin
markkinoille.
Minä sanoin heille, etten voinut sitä tehdä.
He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä
liikaa?»
Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin
juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan
köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva
opettajani puuttui keskusteluun.
»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää»,
sanoi hän.
»Mutta isänmaan vuoksi...»
»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia
ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään
heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista
suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi
he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen
suostuisimmekaan?»
»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria,
ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»
»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja
tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo
ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät
alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki
epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi
aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä
on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa
osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi.
Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»
He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet
käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He
kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla
ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»
»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin
henkeäni sen auttamiseksi?»
Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä,
mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»
»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä
kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä
lähiseuduillekin myytäväksi.»
»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti
sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»
»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa,
ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»
»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa,
että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette
kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota
lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet
valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka
hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte
suurta melua siten pakottaen _zamindarit_ taipumaan. Ja mikä on
tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»
»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli
eräs luonnontieteiden ylioppilas.
»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä
on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt
perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen
tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä,
että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen
kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain
hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen
oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä
pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden
aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat
varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»
Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en
ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi
oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa,
koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen
itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.
»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’
»Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan
meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet
myymälöistänne?»
»Minä en sitä tee», vastasin minä, »koska ne eivät ole minun.»
»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja
hymyillen.
»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan»,
vastasi opettajani.
Vieraani poistuivat huutaen _Bande Mataram_.