Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin.
Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä
yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia
vaatii satakaksikymmentäkolme _rupiaa_.
»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu
siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»
Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa
ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja
vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»
»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin
sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»
»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun
täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni
maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy
suorittaa.»
Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni,
milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava
puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?
Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta
vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan
toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän
alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan
niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa
siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa
ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän
sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan
maita mantereita.
Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin
aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei
kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa
alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului
koko päivä.
Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli
melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat
kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?»
Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa
hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli
vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia
hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi
paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua
kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»
Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja
hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui
opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta.
Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan,
Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin
se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit
jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»
Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan
armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan
velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka
oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani
ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää
sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin
menettämistä, arveli hän.
Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen
tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen
koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli
erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten
on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on
liikaa.»
Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli
kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä
hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti
velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa
ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä
jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli
kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon
houkutuksille altis.
Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä
_swadeši_-liikkeen hyökylaine.