Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan,
tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys
väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.
Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi
[kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen
kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen
teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se
oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään
yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi
kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja
pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää,
mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.
Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni
loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden
sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet
murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin
etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi
tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.
Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen
suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa
maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän
yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun
ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että
keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa
käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui
päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi,
ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle
taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai
sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen
siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti
pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan
tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat
tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi.
Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui
minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako
teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan
veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet
ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta.
Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä
itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri.
Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka
halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta
eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä
itseänsä, _swadeši_-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa,
sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki
tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa
antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai
Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi.
Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet
ollenkaan sointuneet yhteen.
_Swadeši_-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni:
»Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»
»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin
haluat.»
»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan...»
»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista
juhlaroviota rakentamaan?»
»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»
»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei
pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään
kiihotukseen.»
»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»
»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa,
ellette sytytä sitä tuleen.»
Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä
vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun
vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut
aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen
vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän
täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»
Mieheni ei virkkanut mitään.
Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.
Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme,
sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä
teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on
englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa
pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on
sinuun kiintynyt?»
Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»
Miss Gilby jäi.
Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä
herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului
niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta.
Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä
kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä
tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen.
Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen,
vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa
_swadeši_-innostuksen vuoksi.
Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan.
Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa
koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen
sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.
Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta,
mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun
oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä
välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle,
mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista
menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä
mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle
halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että
mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä
punastuin hänen puolestansa.
Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta _swadešia_
eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta _Bande
Matäram_-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan.
[_Bande Mataram_: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan
bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on
nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja _Bande Mataram_ kansalliseksi
tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]
»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta
palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi
kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen
kirouksen alaiseksi.»