»Mutta ulkomaailma voi tarvita sinua», vastasi hän.
»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin
tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu,
vaikka jääkin minua vaille.»
»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen
itseäni.»
»Tosiaanko? Sanohan, mitä itsestäsi ajattelet!»
Mieheni vaikeni ja hymyili.
Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt
et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»
»Eihän asioita voi milloinkaan täysin ilmaista pelkkien sanojen avulla.»
»Lakkaa latelemasta arvoituksia! Sanohan...»
»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin
yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»
»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme,
jollakin tavoin puutteellista?»
»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä
sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»
»En tahdo kuulla sinun noin puhuvan.»
»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan
todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia
varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja
vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja
tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme
oikea ja täydellinen.»
»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme
täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä
puolestani en tunne kaipaavani mitään.»
»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi
et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»
Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi:
»Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile
leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka
kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy
päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä
näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla
ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on
mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»
Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta
se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani.
Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan
täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta
hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että
radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien
hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa
hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia
ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan
sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään
»häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla
oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille
tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.
Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen
kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien
avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö
miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan
huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni
suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun
sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun
miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana
aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan
huononvointinen.
Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi
minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin:
»Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä
käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä;
saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil
olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää,
millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle
saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen
kerallaan.
Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti
häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen,
ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani
kertomuksia.
Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen
kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.
Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt
huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos
sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua,
isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo
nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut
yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut
onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa
jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin.
hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä
tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?
Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä
tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena
meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin
versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen
suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli
mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä
miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin
jälleen johtavalle sijalle?
»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole
parempia asioita?»
Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa
on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä.
Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin
ajattelin silloin.
Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta.
Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin
suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.
Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa
Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa,
koska hänellä se oli.