Johannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi
lainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä
poikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä
ja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa.
Alisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään,
suunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina
aamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset
alkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes
vielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Ukko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen
venyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä
airoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja
maitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt
samoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes
ilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän
oli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi
nainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim,
ja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.
Kovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään
Johannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden
ajoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten
tuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut
laskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät
ottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He
tahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat
pysyvästi toinen toisensa.
Juhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin
Johanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja
ettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko
Severin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.
Aluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja
tavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar,
Briita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille
ja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta
Lyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät,
ruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista
nuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli
toista puolta.
Mutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui
lapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt
paremmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä.
Johannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa
sanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä
jatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes
ja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi
aika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.
Ukko oli pisteliäs — omalla tavallaan.
— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi,
joka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja
teki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.
Johannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa
vuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen
nousta jalkeille.
Johannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja
katseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi
niin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun
äitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko
hoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta
muiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.
Äitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä
lähtivät nuoret omille teilleen.
Ulkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään
toinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet
terävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi
vanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.
Ukko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti
Lyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta,
jonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään.
Mutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä
pöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita.
Johannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla
isänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki
sängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:
— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!
Johannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa,
jotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan,
kantaen poikaa toisella käsivarrellaan.
— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes
aikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.
Johannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä
hänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa
mukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.
Vesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia
kyyneleitään.
Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut
huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron
hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla
rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja
meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.
Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut
portaille.
Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai
Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.
Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:
Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!
— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen
luonteen.
— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.
Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään
kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua
mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.
Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi
tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.
— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.
— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.
— Vai on Johannes täällä!
— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.
Ukko Severin synkistyi.
— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä?
Miten pikku poika jaksaa?
— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.
Muori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.
Hän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli
paljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.
Kun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko
tupaan.
— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:
— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!
— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan
ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti
käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.
Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan
ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa
takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.
Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko
oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä,
laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa
kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä
ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita,
kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja,
jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko
Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja
avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat
housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea
navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan
sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli
puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi
niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut
häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»
Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä
kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli
kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli
lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi
mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi
hän puolet saaliista.
Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen
asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.
Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan.
Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: Ȁitini kuollessa itkin,
mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»
Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat
Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja
hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä
hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.
Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa
ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja
nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän
muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän
tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.
Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan
vanhoja välipuheita.
Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja
osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja
juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse
saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei
Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja
kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes
koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi
lopuksi vesisaaviin.
Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan
mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla,
repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä
ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.
— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.