Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin
Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä
pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset
kuin hylkeellä.
Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa
merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki.
Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas
joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.
Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan
karkuretkellä.
Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon,
matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin
päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi
suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli
tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli
tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa
sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri
kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit
renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin
hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa.
Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!
Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta
uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla,
joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä
missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:
— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!
Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua
reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja
sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo
nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle,
sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua
Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja
pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.
Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä
ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt
taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon
hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että
lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas
mulattien maahan, La Plataan.
Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten
tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään,
kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli
pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut
yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja
Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa,
ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.
Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa
nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia
oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja
olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta
sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa
kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan.
Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.
Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari
tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan,
sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin
lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita
vuohenlaitumesta.
Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös
teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan
numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja
vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen
miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat,
suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.
Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin
jalkaa.
Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen,
kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha
tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla
seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin
luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa.
Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja
levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen,
pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai
kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja
karamellejä tyttöjen varalta.
Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes
vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden
huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet
kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he
vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin.
Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli
kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman
tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska
hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin.
Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla
pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.