KIRKONKELLOT.

Ne soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne

soivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan

Jumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko

maailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen

ja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; -- kuuleppas, kuinka

kauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri

maiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa,

niin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa

kolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: "tule luokseni!" Sillä

mitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: "tule

Jumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!"

Niiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin

kuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä

Jumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne

sulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta,

jospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.

Oli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen

saatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli

rakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan

ihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti

niin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli

ja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat

matalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta,

jolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli

tauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada

selkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä

kaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat

ennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin

verkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin

parrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja

totuudessa.

Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt,

milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään

kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa

viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen,

ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä

jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut

hullua hurskaammaksi!

Mutta puhukaammepa nyt kelloista.

Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon

selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta

kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä

erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa

kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja

puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty

erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin.

Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin

kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se

oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja

kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on

kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla

kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte

oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten

pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät,

kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan

voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä

seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia

kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä,

mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla

ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin

kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain

kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa

kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä

sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven

pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät

pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä

juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven

toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon

soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä,

souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella

riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se

on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin

joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se

on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu

tulee taivaan valtakunnan omaksi.

Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin

kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan

kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja

rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven

pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki

miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa

korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin

asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon.

He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt

päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen

loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa

ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää

kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli

kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he

tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille

tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa,

kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä

kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut

tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar,

nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja

kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän

sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani

heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja

mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja

neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt

enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin

ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti

kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon

pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan

varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin

kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin

ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta

mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut

muistelemista.

Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.

Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja

kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet,

jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla

kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon

heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia

myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta

uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti

katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi,

miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa

ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi

heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli

paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas

ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan,

kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan

heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle

puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi,

niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta

harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla

kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä

kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori

syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei

kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin

kello putosi.

Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin

kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä

valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun

niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." --

"Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun

korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei

lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi

äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." --

"Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä",

vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen

äänen." -- "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.

Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa

tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen

korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän

metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut

kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan

muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken

pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle

sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin

helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista

kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli

siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija,

sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä

ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään.

Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa

kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas

tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä

maailmassa kuin kellojen soittoa!"

Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli

niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot

kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin

välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut

näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän

torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän

puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän

puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta

kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.

Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään

erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen

elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka

maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta

hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita

olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana,

ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.

Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa,

niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja

vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen

muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan

luo!" -- sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät

sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa,

niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi

ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä,

kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa

oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä

enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei

kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka

kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina

povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.

Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa

niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin,

mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin

ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni

kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se

olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen,

siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on

malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku

taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran

kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä

kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta

kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin

ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran

sinulle soitetaan, rakas lapseni."

"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.

"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."

Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi

lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja

sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu

pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden

kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin

että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan

Jumalan luo."

"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä

käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.

Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja

hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran

Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein

kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän

ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta

ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja

hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä

niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka

maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja

virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen

ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!"

Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso

astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja

jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia

Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin.

Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei

kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen

kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että

siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin

hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli

sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen

oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka

usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa

ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja

ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän

varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut

niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä

soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä

kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin

kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä

soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle,

niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka

kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi,

ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja

etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu

päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut

hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.

Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle

ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän

ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän

näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna

nuoren äidin ilolle.

Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa,

aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä

valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja

nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä --

niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen

kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden

unelma.

Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian

Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat

niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja

kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne

sielussaan ja itki ilosta.

Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja

terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen

kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen

lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja

kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki

nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän

vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän

lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä

pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.

Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja

harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto

muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu

oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin

joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti

hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat

säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.

Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät

kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon

vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli

rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan

kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa

ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa

Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän

hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja

sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä:

"mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole

kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"

Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida,

niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois

elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat:

"nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu

loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät

hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä

eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo

puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."

Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille,

joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa

muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä,

se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä

talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä

kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot

soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun

kellot soivat!"