"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.
"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saat _kuulla
äänettömyyden puhuvan_. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita
Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko
maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna
köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle
pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä
enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole
hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä
sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."
Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset
alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja
pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan
katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin
kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin
enkeli oli sanonut.
Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo,
sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle
kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä
pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten
sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän
kerkiän."
Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten
puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden
puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.
Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli
kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa
jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa,
kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti,
jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla.
Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä
koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen
kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.
Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku
maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa
istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen
jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen
toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan
tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein
ylistyslaulumme!"
Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli
nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta
tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein
paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti
eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle:
"älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"
Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin
tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut
pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä
vähän isällekin!"
"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä
isälläkin."
Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä,
mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen
selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä
nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit
syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"
Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa
vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä
varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki
ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän
sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on _omantunnon_ ääni.
Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan.
Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan
tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi:
"täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi
pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä
seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että
aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran
sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon
jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!"
Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole
liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi
Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."
Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan,
että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun
minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta,
kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?"
Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan
auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja
rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja
antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"
Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut
vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka
kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on
"_väärin_!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä
ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se on _oikein_!" Vaan jos hän milloin
yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto
itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan
kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä
nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen,
kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa
siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai
hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.
Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista
merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin
samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin
villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle.
Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan
kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui
Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei
Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja
pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään.
Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko,
miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti
sinun henkesi!"
Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan.
Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut
kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin
usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua
riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni
katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä.
No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän
pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun
omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi
avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa
kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän
minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."
Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että
pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo
raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille
lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan
ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan
Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän
oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa.
Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera,
tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli
nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita
tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun
hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo
kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että
omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.
Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi
saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä
raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton
tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa
tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa
miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat
kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein
kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku
pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro
sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi
Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt
hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"
Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen.
Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja
sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.
No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen
oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen,
niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa,
että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina,
niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä
parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka
rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi
suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee
kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle
jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: _kuulla
äänettömyyden puhuvan_, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja
minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta
Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin
kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin
Penttu.
Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä,
kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan,
niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä
kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi
kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä
ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan.
Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola
huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.