Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut
osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki
muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta
Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi
sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein
paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he
matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.
Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui
näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!",
ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin
sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa
tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.
Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä
hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia
kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään
auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin.
Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä,
niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen:
"jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä
opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."
Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan
käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän
ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta
kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja
veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää
Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.
Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin
ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin
kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta
äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas
raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen
Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien
porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas
hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.
Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä
Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni
kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä
kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua
rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä
minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."
Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän
minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo
väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni
puhun?"
Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä
olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän
istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli
nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret
kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti
kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät
Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi
muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli
pitkin taivaan kantta.
He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet
avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten
hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin
ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.
Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo
omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja
kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi
esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia
kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna
Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi
pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo
parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa
alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin
sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.
Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut
mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi
Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi
Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala,
joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt
parempaa.
Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi
pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän
ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala
lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta
enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se
pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä,
silloin juuri enkeli puhuu heille.