Näin päättyy kertomus Näkymättömän Miehen omituisesta ja ilkeästä
kokeesta. Jos haluatte kuulla hänestä enemmän, tarvitsee teidän mennä
Port Stowen läheiseen pikku ravintolaan ja puhutella sen isäntää.
Ilmoituskilpenä siellä on tyhjä lauta, jossa on vain hatun ja
saappaitten kuva, ja sen nimi on sama kuin tälläkin kertomuksella.
Isäntä on lyhyt ja lihava pikku mies, jolla on lieriön muotoisena
ulkoneva nenä, kankea tukka ja kasvot epätasaisesti punertavat. Juokaa
runsaasti, ja silloin hän kertoo teille runsaasti kaikesta siitä, mitä
hänelle tapahtui sen ajan jälkeen, ja kuinka lakimiehet koettivat
"anastaa" häneltä aarretta, joka häneltä tavattiin.
"Kun he sen keksivät, eivät he voineet näyttää toteen, kenen rahoja
ne olivat. Hitto minut vieköön", sanoo hän, "jolleivät he koettaneet
saada minua kiinni aarteen luvattomasta tallettamisesta! _Näytänkö_
minä aarteen tallettajalta? Ja sitten eräs herra antoi minulle muuanna
iltana punnan, jotta kertoisin tuon tarinan Soitannollisen Seuran
iltamassa -- ihan omin sanoin vain."
Jos haluatte äkkiä keskeyttää hänen muistelmatulvansa, voitte sen
tehdä milloin hyvänsä kysymällä, eikö kertomuksessa mainittu kolmea
käsikirjoitusteosta. Hän myöntää niin olleen ja alkaa selittää vannoen
ja vakuuttaen, että jokainen luulee niiden olevan _hänen_ hallussaan.
Mutta, siunatkoon! Ei hänellä niitä ole! "Näkymätön Mies otti ne
mukaansa piilottaakseen, kun minä pujahdin pois ja lähdin pyyhältämään
Port Stoween päin. Herra Kemp vain on pannut ihmisten päähän sen
luulon, että ne jäivät _minulle_."
Hän vaipuu mietteisiin, katselee teitä salavihkaa, puuhailee
hermostuneesti laseja järjestelemässä ja lähtee pian pois
tarjoiluhuoneesta.
Hän on vanhapoika -- hänellä on aina ollut vanhanpojan taipumuksia,
eikä koko talossa ole yhtään naista. Ulkonaisesti hän kyllä käyttää
nappeja -- sitä vaatii yleinen tapa -- mutta yksityisemmissä tärkeissä
kohdissa, esimerkiksi housujensa kannattamisessa, hän vieläkin
turvautuu nuoraan. Hän hoitaa talouttaan ilman yritteliäisyyttä, mutta
erinomaisen säädyllisesti. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja hän on
suuri ajattelija. Kyläläiset pitävät häntä viisaana ja kunnioitettavan
säästäväisenä miehenä, ja Etelä-Englannin eri tiet hän tuntee paremmin
kuin Cobbett.
Sunnuntaiaamuisin, joka sunnuntaiaamu ympäri vuoden, kun hän on
sulkeutunut ulkomaailmalta, ja joka ilta kymmenen jälkeen hän
menee ravintolan vierashuoneeseen, vieden mukanaan lasillisen
katajanmarjaviinaa, johon on sekoitettu vähän vettä, ja pantuaan sen
pöydälle lukitsee oven ja tutkii ikkunankaihtimet, kurkistaapa vielä
pöydän allekin. Kun hän sitten on varma yksinäisyydestään, avaa hän
astiakaapin ja erään siellä olevan laatikon sekä tämän laatikon sisällä
olevan lippaan, josta hän vetää esille kolme ruskeisiin nahkakansiin
sidottua kirjaa ja laskee ne juhlallisesti keskelle pöytää. Kannet
ovat kauhtuneet ja vivahtavat merenvihreälle, sillä kerran ne lojuivat
ojassa, ja muutamia sivuja on likainen vesi huuhtonut tyhjiksi. Isäntä
istuutuu nojatuoliin ja täyttää hitaasti pitkän savipiipun, silmäillen
samalla kirjoja. Sitten hän ottaa yhden niistä käsiinsä ja alkaa sitä
tutkia, käännellen lehtiä taakse- ja eteenpäin.
Hänen kulmakarvansa ovat rypyssä, ja huulet liikkuvat vaivaloisesti.
"Ohhoh, pieni kakkonen korkealla ilmassa, risti ja tuollainen
jonninjoutava koukero. Voi hitto! Millainen älyniekka hän olikaan!"
Pian hän hellittää kirjan, nojautuu taaksepäin ja katselee silmiään
räpytellen savun läpi huonetta pitkin sellaista, mitä toisten silmät
eivät näe. "Täynnä salaisuuksia", sanoo hän. "Ihmeellisiä salaisuuksia!
Kun kerran pääsen niihin käsiksi -- voi hitto! Minä en tekisi, mitä
_hän_ teki! Minäpä vain -- no niin!"
Hän imee piippuaan. Sitten hän vaipuu haaveilemaan elämänsä
kuolematonta, ihmeellistä unelmaa. Ja vaikka Kemp on lakkaamatta
udellut, ei ainoakaan ihmisolento, kapakoitsijaa lukuunottamatta,
tiedä, että nuo kirjat ovat siellä, sulkien sisäänsä näkymättömyyden
nerokkaan salaisuuden ja tusinan verran muita salaisuuksia. Eikä kukaan
muu saa niitä tietoonsa ennen hänen kuolemaansa.