Herra Heelas, tohtori Kempin lähin naapuri huvilanomistajain joukossa,
nukkui huvimajassaan silloin kun Kempin talon piiritys alkoi. Hän
kuului siihen jykevään enemmistöön, joka ei tahtonut uskoa "koko
hassutukseen" Näkymättömästä Miehestä. Mutta hänen vaimonsa uskoi,
kuten hän jälkeenpäin sai huomata. Hän tahtoi välttämättä kävellä
puutarhassaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi uhkaamassa, ja
iltapäivällä hän meni nukkumaan, niinkuin ainakin oli hänen tapanaan
tähän vuodenaikaan. Hän nukkui kaiken sen aikaa, jolloin ikkunoita
särjettiin, ja heräsi sitten äkkiä, mielessään omituinen usko, että
jokin oli hullusti. Hän katsahti Kempin taloon päin, hieroi silmiään
ja katsoi taas. Sitten hän laski jalkansa lattialle ja kuunteli. Hän
väitti olevansa noiduttu, mutta outo ilmiö pysyi yhä näkyvissä. Talo
näytti siltä kuin se olisi hyljätty viikkokausiksi -- hirveän metelin
jälkeen. Kaikki ikkunat olivat rikki ja näkötornin työhuoneen ikkunaa
lukuunottamatta sisäpuolisten luukkujen peitossa.
"Voisin vannoa, että kaikki oli kunnossa", mutisi hän ja vilkaisi
kelloonsa, "kaksikymmentä minuuttia sitten".
Hän kuuli tahdikasta jysähtelyä ja lasin helinää matkan päästä. Ja
sitten, hänen istuessaan suu auki, tuli vieläkin ihmeellisempää.
Ruokasalin ikkunaluukut lensivät rajusti auki, ja hattupäinen
palvelustyttö ilmestyi hurjasti tempomaan ikkunanpuoliskoa. Äkkiä tuli
hänen rinnalleen mies auttamaan. Se oli tohtori Kemp! Pian aukenikin
ikkuna, ja palvelijatar rimpuili sieltä ulos, syöksyen eteenpäin
ja kadoten pensaikkoon. Herra Heelas nousi seisomaan, huudahtaen
epäselvästi ja kiivaasti näistä ihmeellisistä asioista ymmällä. Hän
näki Kempin seisovan ikkunalaudalla, hypähtävän maahan ja melkein
heti taas ilmestyvän juoksemassa pitkin pensaikossa kulkevaa polkua
hyvin kumarassa ikäänkuin huomiota välttääkseen. Hän katosi erään
laburnum-pensaan taakse ja tuli jälleen näkyviin kapuamassa aukeata
hiekkanummea rajoittavan aidan yli. Sekunnissa hän oli päässyt sen yli
ja juoksi rinnettä alas Heelasia kohti hirveää vauhtia.
"Hitto vie!" huudahti Heelas, jonka mieleen äkkiä juolahti eräs ajatus.
"Nyt on liikkeellä se peto, Näkymätön Mies! Kaikki on sittenkin totta!"
Kun Heelas ajatteli tällä lailla, ryhtyi hän myös senmukaisiin
toimiin. Hänen kokkinsa, joka tähysteli ullakkokerroksen ikkunasta,
hämmästyi huomatessaan tohtori Kempin laukkaavan taloa kohti noin
tusinan kilometrin nopeudella tunnissa. Nyt kuului ovien pauketta,
kellojen soittoa ja Heelasin ääni mylvimässä kuin härkä. "Sulkekaa
ovet, sulkekaa ikkunat, sulkekaa kaikki -- Näkymätön Mies tulee!" Heti
kajahteli talossa huutoja ja käskyjä ja kiireisten askelten kopinaa.
Hän juoksi itse sulkemaan kuistille aukenevan lasioven. Silloin
ilmestyivät Kempin pää ja hartiat ja polvi puutarhan aidan yläpuolelle.
Pian sitten Kemp oli raivannut itselleen tien parsalavojen poikki ja
juoksi tenniskentän yli taloa kohti.
"Ette voi päästä sisään", sanoi Heelas sulkien teljet. "Olen hyvin
pahoillani, jos hän ajaa teitä takaa -- mutta ette voi päästä sisään!"
Kempin kauhistuneet kasvot ilmestyivät ihan lasin taakse; hän koputti
ja ravisti hurjasti ovea. Huomattuaan ponnistuksensa turhiksi hän
juoksi kuistia pitkin, hyppäsi sen päästä maahan ja meni jyskyttämään
sivuovelle. Sitten hän juoksi syrjäportista talon etupuolelle ja siitä
mäkitielle. Heelas, jonka kauhistuneet kasvot näkyivät ikkunassa
katselemassa, oli tuskin todennut Kempin kadonneen, kun näkymättömät
jalat survoivat parsaruohoja sinne tänne. Silloin Heelas pakeni
kiireesti yläkertaan eikä nähnyt takaa-ajon loppuvaiheita. Mutta
kulkiessaan porraskäytävän ikkunan ohi hän kuuli vielä syrjäportin
paukahtavan.
Päästyään mäkitielle Kemp lähti tietysti alaspäin ja joutui siis itse
suorittamaan saman kilpajuoksun, jota oli vain neljä päivä sitten niin
arvostelevasti katsellut näkötorninsa työhuoneen ikkunasta. Hän juoksi
oikein hyvin, kun ottaa lukuun, että hän oli harjaantumaton, ja vaikka
hänen kasvonsa olivatkin kalpeat ja kosteat, pysyi hänen järkensä koko
ajan viileänä. Hän laukkasi pitkin harppauksin, ja missä tahansa tuli
eteen kaistale karkeaa maata tai teräväsyrjäisiä kiviä tai kiiltävä
lasisiru, kulki hän sen poikki ja antoi takaa-ajavien paljaiden
näkymättömien jalkojen tulla minkä kautta halusivat.
Ensimmäisen kerran elämässään Kemp huomasi, että mäelle johtava tie oli
kuvaamattoman autio ja tyhjä ja että alhaalla kukkulan juurella oleva
kaupunki alkoi vasta kummallisen kaukana. Mikään ei ollut tuntunut
hitaammalta ja vaivaloisemmalta etenemistavalta kuin juokseminen.
Kaikki pikku huvilat, jotka nukkuivat iltapäiväauringossa, näyttivät
lukituilta ja teljetyiltä. Epäilemättä ne oli lukittu ja teljetty
hänen omien määräystensä mukaan, mutta olisihan niissä kuitenkin
saanut olla tähystäjä tällaisten tapausten varalta! Kaupunki alkoi nyt
kohota, meri oli vaipunut näkyvistä sen taakse, ja alhaalla liikkui
ihmisiä. Eräs raitiovaunu saapui juuri kukkulan juurelle. Sen takana
oli poliisiasema. Olivatko ne askelia, mitä hän kuuli takaansa?
Loppupinnistys!
Alhaalla ihmiset tuijottivat häneen, pari kolme lähti juoksemaan, ja
hänen hengityksensä alkoi korista kurkussa. Nyt oli raitiovaunu ihan
lähellä, ja "Hauskoissa Kriketinpelaajissa" suljettiin meluten ovia.
Raitiovaunun takana oli pölkkyjä ja hiekkakasa -- siellä kaivettiin
ojaa. Hänen mieleensä juolahti hetkeksi ajatus hypähtää raitiovaunuun
ja läimäyttää ovet kiinni. Sitten hän päätti lähteä poliisiasemalle.
Seuraavalla hetkellä hän sivuutti "Hauskojen Kriketinpelaajien" oven
ja joutui kadun umpipäähän ihmisten keskelle. Raitiovaunun ajaja
apulaisineen tuijotti hämmästyneenä moisesta hirveästä kiireestä,
hevosten seisoessa irrallaan. Edempänä näkyi hiekkakasojen takaa
työmiesten kummastelevia naamoja.
Kempin vauhti hiljeni vähän, ja sitten hän kuuli takaa-ajajansa
nopeat askeleet ja ryntäsi taas eteenpäin. "Näkymätön Mies!" huusi
hän työmiehille tehden epämääräisen viittauksen kädellään, sai uuden
päähänpiston ja loikkasi kaivannon yli, joten hänen ja takaa-ajajan
välille jäi meluava joukko. Luopuen sitten ajatuksestaan pyrkiä
poliisiasemalle hän kääntyi pienelle syrjäkadulle, syöksyi erään
vihanneskauppiaan rattaitten ohi, epäröi kymmenesosan sekuntia
makeiskauppiaan myymälän ovella ja lähti sitten pyyhältämään
lehtokujalle päin, jota pitkin pääsi takaisin kukkulalle vievälle
pääkadulle. Pari kolme pientä lasta leikki siellä; ne kirkaisivat
ja hajaantuivat eri suuntiin hänet nähdessään. Samassa aukeni ovia
ja ikkunoita ja kiihtyneet äidit ilmaisivat mieltään. Taas hän
rynnisti kukkulalle päin kolmen sadan metrin päässä raitiotielinjan
loppupisteestä, ja kohta kuului hänen korviinsa hurjaa meteliä ja
ihmisten juoksemista.
Hän vilkaisi pitkin katua kukkulaa kohti. Kymmenkunnan metrin päässä
juoksi roteva työmies kiroten katkonaisesti ja huitoen silmittömästi
lapiolla, ja ihan hänen takanaan tuli raitiovaunun kuljettaja kädet
nyrkkiin puristettuina. Toiset seurasivat näitä kahta lyöden ja
huutaen. Alaspäin kaupunkia kohti juoksi miehiä ja naisia, ja Kemp
näki selvästi erään miehen tulevan ulos myymälän ovesta keppi kädessä.
"Hajaantukaa! Hajaantukaa!" huusi joku. Äkkiä Kemp käsitti, että
takaa-ajo oli joutunut uuteen vaiheeseen. Hän pysähtyi ja katseli
ympärilleen läähättäen. "Hän on täällä lähellä!" huusi hän. "Pitää
järjestyä..."
Hän sai kovan iskun korvansa alle ja keikahti pahasti, koettaen kääntyä
näkymätöntä vastustajaansa kohti. Hänen onnistui pysytellä jaloillaan,
ja hän huitaisi kädellään tyhjään ilmaan. Silloin hän taas sai iskun
leukansa alle ja syöksyi suinpäin maahan. Samassa iski polvi hänen
rintansa alle, ja pari kättä tarttui kiihkeästi hänen kurkkuunsa, mutta
toisen ote oli heikompi kuin toisen. Hän tarttui ranteisiin, kuuli
tuskanhuudon ahdistajansa suusta, ja silloin suhahti työmiehen lapio
ilman läpi hänen yläpuolellaan ja iski johonkin, niin että kuului kumea
jysähdys. Samassa hän tunsi jotakin märkää tipahtavan kasvoilleen.
Äkkiä heltisi ote hänen kurkustaan, ja vimmatusti ponnistaen Kemp
irroitti itsensä, tarttui rampautuneeseen olkapäähän ja kierähti päälle
päin. Hän sai käsiinsä lähelle maata jääneet näkymättömät kyynärpäät.
"Nyt sain hänet kiinni!" huusi Kemp. "Auttakaa, auttakaa -- pitäkää
kiinni! Hän on maassa. Tarttukaa hänen jalkoihinsa!"
Samassa hyökkäsi monta ihmistä yhtaikaa tappelupaikalle, ja vieras,
joka olisi äkkiä ilmestynyt tielle, olisi voinut ajatella, että tässä
suoritettiin tavattoman hurjaa jalkapallo-ottelua. Kempin huudon
jälkeen ei kuulunut enää kiljumista -- ainoastaan iskujen ja jalkojen
töminää ja raskasta hengitystä.
Sitten tuntui valtava ponnistus, ja Näkymätön Mies kompuroi seisaalle.
Kemp piti hänestä kiinni edestäpäin kuin ajokoira hirvestä, ja tusina
käsiä oli takertunut näkymättömään ja kiskoi häntä. Raitiovaunun
kuljettaja sai häntä kiinni niskasta ja laahasi häntä taaksepäin.
Taas vaipui rimpuileva miesjoukko maahan. Luultavasti siinä potkittiin
raivoisasti. Sitten kuului huikea huuto: "Armoa, armoa!" joka pian
vaimeni tukehtuvaksi vaikerrukseksi.
"Peräytykää, villityt!" huusi Kemp käheästi ja työnsi rotevia miehiä
voimakkaasti taaksepäin. "Hän on loukkaantunut, kuuletteko! Väistykää!"
Lyhyen kahakan jälkeen tuli paikalle tilaa, ja sitten piirissä
seisovat kiihtyneet miehet näkivät tohtorin polvillaan, kuten näytti,
viidentoista tuuman korkeudella ilmassa ja pitelevän näkymättömiä
käsivarsia maata vasten. Hänen takanaan puristi eräs poliisi
näkymättömiä nilkkoja.
"Älkää päästäkö häntä karkuun!" huusi iso työmies pidellen kädessään
verentahraamaa lapiota, "hän vain teeskentelee".
"Hän ei teeskentele", vastasi tohtori kohottaen varovasti polveaan, "ja
sitäpaitsi minä pidän hänestä kiinni". Hänen kasvonsa olivat saaneet
ruhjevammoja ja alkoivat jo käydä punaisiksi. Hän puhui samealla
äänellä, kun toisesta huulesta vuoti veri. Sitten hän irroitti toisen
kätensä ja nähtävästi tunnusteli vastustajansa kasvoja. "Suu on ihan
märkä", virkkoi hän ja lisäsi hetken kuluttua: "Miesparka!"
Hän nousi äkkiä ja polvistui sitten maahan näkymättömän olennon
viereen. Siinä tuupittiin ja tyrkittiin, ja sitten kuului jalkojen
töminää, kun uusia ihmisiä tuli yhä lisäämään entistä tungosta.
Miehiä tuli taloista. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ovet olivat äkkiä
selkoselällään. Hyvin vähän puhuttiin. Kemp tunnusteli jotakin, mikä
toisista näytti tyhjältä ilmalta. "Hän ei hengitä", sanoi hän ja lisäsi
sitten: "Sydän ei kuulu enää sykkivän. Hänen kylkensä -- uh!"
Eräs vanha nainen, joka kurkisteli ison työmiehen kainalosta, kiljaisi
kimeästi: "Katsokaapas tuota!" ja ojensi ryppyisen sormensa. Jokainen
huomasi seuratessaan hänen sormensa suuntaa käden ääriviivat heikkoina
ja läpikuultavina kuin lasia, niin että saattoi erottaa laskimot
ja valtimot ja luut ja hermot -- ramman ja velton käden. Se kävi
tummemmaksi ja läpinäkymättömäksi jo silloin, kun he siihen tuijottivat.
"Ohoh!" huusi poliisi. "Tuossa näkyy hänen jalkansa!"
Ja niin jatkui omituinen näkyväksi lihaksi muuttumisen vaihe, alkaen
käsistä ja jaloista ja hiipien hitaasti raajoja myöten ruumiin
keskiosiin asti. Näytti siltä kuin olisi myrkky hitaasti levinnyt.
Ensin ilmestyivät pienet valkeat suonet, jotka hahmottelivat
jäsenen himmeän harmaat ulkopiirteet, sitten lasimaiset luut ja
monimutkainen valtimoverkko, senjälkeen liha ja nahka, ensin
heikkona ja sumuntapaisena, sitten nopeasti muuttuen tiiviiksi ja
läpinäkymättömäksi. Pian he saattoivat nähdä hänen murskautuneen
rintansa ja hartiansa ja hänen vääntyneiden ja survottujen kasvojensa
hämärät ääriviivat.
Kun joukko lopulta väistyi, niin että Kemp saattoi seisoa suorana,
näkivät he maassa makaavan alastomana ja säälittävänä noin
kolmikymmenvuotiaan nuoren miehen ruhjotun ja murskatun ruumiin. Hänen
hiuksensa ja kulmakarvansa olivat valkeat -- ei vanhuuttaan, vaan sen
vuoksi, että hän oli luonnottoman valkoverinen, ja hänen silmänsä
olivat granaatinväriset. Kädet olivat nyrkissä ja silmät ihan auki.
Hänen kasvoistaan ilmeni viha ja kauhu.
"Peittäkää hänen kasvonsa!" huusi eräs mies. "Peittäkää Herran tähden
nuo kasvot!"
Joku toi lakanan "Hauskoista Kriketinpelaajista", ja siihen käärittynä
hänet kannettiin mainittuun taloon. Ja siellä kurjalla vuoteella,
kirjavassa, huonosti valaistussa makuuhuoneessa, tietämättömän ja
kiihoittuneen ihmisjoukon ympäröimänä, murskattuna ja haavoittuneena,
petettynä ja kenenkään säälimättä päätti tämä Griffin, joka
ensimmäisenä kaikista ihmisistä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi,
lahjakkain luonnontutkija, mitä maailma milloinkaan on nähnyt,
sanomattoman viheliäisenä omituisen ja hirveän uransa.