"Mutta nyt jo alattekin käsittää asemani täydellisen epäedullisuuden",
jatkoi Näkymätön Mies. "Minulla ei ollut mitään suojaa, ei verhoa.
Vaatteiden hankkiminen merkitsi kaikista eduista luopumista, ja silloin
minusta olisi tullut outo ja kammottava olento. Minä paastosin, sillä
jos olisin syönyt, jos olisin täyttänyt itseni hitaasti sulavalla
ravintoaineella, olisin taas tullut eriskummaisella tavalla näkyväksi."
"Sitä en ollenkaan ollut ajatellut", huomautti Kemp.
"En minäkään. Ja lumi oli varoittanut minua muista vaaroista. En voinut
kulkea ulkona lumessa -- se tarttui minuun ja ilmaisisi minut. Sadekin
voisi luoda minulle vetiset rajat, tehdä minusta kiiltäväpintaisen
miehen -- kuplan. Ja sumu -- minä olisin kuin heikko kupla sumussa,
kuin kuori, rasvainen ja kiiltävä ihmisen kajastus. Sitäpaitsi
minä keräsin lokaa nilkkoihini, irtonaista likaa ja pölyä nahkaani
liikkuessani ulkosalla Lontoon ilmassa. En tiennyt, kuinka kauan
kestäisi, ennenkuin tulisin näkyväksi siitäkin syystä. Mutta selvästi
huomasin, ettei se voisi kestää kovin kauan."
"Ei ainakaan Lontoossa."
"Menin Portland-kadulle päin köyhälistökortteleihin ja huomasin olevani
sen kadun päässä, jonka varrella olin asunut. En kulkenut sitä tietä,
koska siellä oli väentungosta kadun puoliväliin asti sytyttämäni talon
vieläkin savuavien raunioitten kohdalla. Tärkein kysymys, joka minun
oli saatava heti ratkaistuksi, oli vaatteiden hankkiminen. Sitten
eräässä tuollaisessa rihkamakaupassa -- jollaisissa on sanomalehtiä,
makeisia, leikkikaluja, paperitavaroita, myöhästyneitä jouluhullutuksia
ja muuta -- näin varaston naamareita ja neniä ja muistin sen
ajatuksen, jonka _Omniumin_ leikkikalut olivat mielessäni herättäneet.
Käännyin, en enää umpimähkään, ja kuljin kiertoteitse välttääkseni
vilkasliikkeisiä katuja Strandin pohjoispuolisille takakaduille, sillä
muistin eräillä teatterien puvustonhoitajilla olevan myymälänsä siellä,
vaikkakaan en oikein selvästi missä.
"Päivä oli kylmä, ja pureva tuuli puhalsi pitkin pohjoiseen johtavia
katuja. Minä marssin nopeasti välttääkseni yllätystä. Jokainen
meno kadun poikki oli vaarallinen, jokainen ohikulkija sellainen
olento, jota oli tarkoin varottava. Eräs mies, jota koetin sivuuttaa
Bedford-kadun päässä, kääntyi äkkiä minua kohti, törmäsi kiinni ja
työnsi minut ajotielle, niin että olin vähällä joutua ohikulkevien
kaksipyöräisten kärryjen alle. Niiden ajaja päätteli varmaankin,
että hän oli saanut jonkunlaisen kohtauksen. Tämä yhteentörmäys teki
minut niin voimattomaksi, että menin Covent Gardenin torille ja
istuuduin joksikin aikaa huohottaen ja vapisten erääseen rauhalliseen
nurkkaan orvokkikojun luo. Tunsin kylmettyneeni uudelleen, ja niin oli
minun vähän ajan kuluttua lähdettävä pois, jotta aivastukseni eivät
herättäisi huomiota.
"Vihdoin saavutin tavoittamani päämäärän. Se oli likanen kärpästen
tahrima pikku myymälä lähellä Drury-kujaa pienen solan varrella. Siellä
oli ikkuna täynnä kimmeltäviä pukuja, valejalokiviä, tekotukkia,
tohveleita, kaapuja ja teatterivalokuvia. Myymälä oli vanhanaikainen,
matala ja pimeä, ja sen yläpuolella kohosi rakennus nelikerroksisena,
synkkänä ja ikävän näköisenä. Kurkistin ikkunan läpi ja, kun en nähnyt
siellä ketään, menin sisään. Oven avaaminen pani rämisevän kellon
soimaan. Minä jätin sen auki ja pujahdin tyhjän vaatetelineen ohi
erään kääntökuvastimen takaiseen nurkkaan. Kesti noin minuutin verran,
ennenkuin ketään ilmestyi. Silloin kuulin raskaiden askelien harppaavan
huoneen poikki, ja myymälään tuli eräs mies.
"Suunnitelmani oli nyt täysin selvä. Päätin mennä sisälle taloon,
kätkeytyä yläkertaan, odottaa sopivaa tilaisuutta ja, kun kaikki
olisi rauhallista, penkoa esille tekotukan, naamarin, silmälasit ja
puvun ja lähteä taas ulkoilmaan, ehkä eriskummaisena, mutta kuitenkin
siedettävänä olentona. Ja sivumennen tietysti voisin ryöstää talosta
niin paljon rahaa kuin tapaisin.
"Mies, joka oli tullut myymälään, oli lyhyt ja vähän kyttyräselkäinen.
Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, pitkät käsivarret ja hyvin lyhyet
käyrät jalat. Ilmeisesti olin keskeyttänyt hänen ateriansa. Hän katseli
ympärilleen myymälässä odottavan näköisenä. Siitä hänen ilmeensä
muuttui hämmästyneeksi, sitten vihaiseksi, kun hän näki myymälänsä
olevan tyhjän. 'Lempo vieköön ne pojat!' virkkoi hän. Hän meni ovelle
ja katseli katua kahteen suuntaan. Sitten hän taas tuli sisään,
potkaisi oven sisukkaasti kiinni jalallaan ja meni mutisten takaisin
sisäovelle.
"Minä astuin lähemmäksi seuratakseni häntä, ja siitä syntynyt kahina
sai hänet äkkiä pysähtymään. Minäkin pysähdyin pelästyneenä hänen
korvansa tarkkuudesta. Hän läimäytti sisäoven kiinni ihan kasvojeni
edessä.
"Minä seisoin epäröiden. Äkkiä kuulin hänen nopeiden askeltensa
palaavan, ja ovi aukeni taas. Hän seisoi katsellen ympärilleen
myymälässä eikä näyttänyt vieläkään rauhoittuneen. Sitten hän itsekseen
mutisten tutki myymäläpöydän taustaa ja kurkisti muutamien huonekalujen
taakse. Senjälkeen hän jäi seisomaan epäröiden. Hän oli jättänyt
sisäoven auki, ja minä pujahdin myymälän takaiseen huoneeseen.
"Se oli omituinen pikku huone, köyhästi kalustettu. Eräässä nurkassa
oli joukko suuria naamareita. Pöydällä oli kesken jäänyt aamiainen, ja
minun oli hiton kiusallista hengittää hänen kahvinsa hajua ja seisoa
katselemassa, kuinka hän sisään tultuaan ryhtyi jatkamaan ateriaansa.
Hänen pöytätapansakin olivat ärsyttävät. Kolme ovea vei tästä pikku
huoneesta, niistä yksi vei yläkertaan ja yksi alakertaan, mutta ne
olivat kaikki kiinni. Minä en voinut päästä ulos huoneesta niin kauan
kuin hän oli siellä. Tuskin saatoin liikahtaa, sillä hän oli kovin
valpas, ja selässäni tuntui pahoja vilunväreitä. Pari kertaa sain
ajoissa tukahdutetuksi aivastuksen.
"Esiintymiseni tällaisessa näytelmässä oli kyllä uutta ja omituista,
mutta sittenkin olin perinpohjin väsynyt ja suuttunut jo aikoja
ennenkuin hän oli lopettanut aterioimisensa. Mutta lopulta hän herkesi
syömästä, ja pannen kehnot saviastiansa mustalle tinatarjottimelle,
jolla oli ollut hänen teekannunsa, ja kooten kaikki muruset
sinapinväriseltä pöytäliinalta hän otti kaikki kapineet mukaansa.
Hänen taakkansa esti häntä sulkemasta ovea takanaan, kuten hän muuten
varmasti olisi tehnyt. En ole milloinkaan nähnyt ovien sulkemiseen niin
mieltynyttä miestä kuin hän oli. Minä seuraan häntä pohjakerroksen
hyvin likaiseen keittiöön ja pesukomeroon. Mielihyväkseni huomasin
hänen alkavan pestä astioita, ja kun en hyötynyt mitään siellä
olemisesta ja kivilattia oli kylmä jaloilleni, palasin yläkertaan ja
istuuduin hänen tuoliinsa tulen ääreen, joka oli jo melkein loppuun
palanut. Tuskin ajatellen mitään lisäsin vähän hiiliä. Rapina kutsui
miehen heti ylös. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Sitten hän
kurkisteli ympäri huonetta ja oli vähällä koskettaa minuun. Tuonkaan
nuuskimisen jälkeen hän tuskin näytti tyytyvän. Hän pysähtyi oviaukkoon
ja loi vielä yleissilmäyksen huoneeseen, ennenkuin lähti alas.
"Sain kauan odottaa pikku huoneessa, ennenkuin hän tuli takaisin avaten
yläkerran oven. Minä hiivin hänen kintereillään.
"Portailla hän äkkiä pysähtyi, niin että olin törmätä häneen kiinni.
Hän seisoi katsellen taaksepäin suoraan kasvoihini ja kuunteli. 'Olisin
voinut vaikka vannoa', mutisi hän. Hänen pitkä karvainen kätensä siveli
hänen alahuultaan, ja hän silmäili ylös ja alas portaita. Sitten hän
murahti ja lähti taas ylöspäin.
"Hänen kätensä oli jo ovenrivassa, ja siihen hän taas pysähtyi,
kasvoillaan sama hämmästynyt kiukku. Hän alkoi kuulla lähellään
liikkeitteni heikkoa kahinaa. Sillä miehellä oli varmaankin pirullisen
terävä kuulo. Äkkiä hän vimmastui: 'Jos joku on tässä talossa...'
huusi hän noituen ja jätti uhkauksensa lopettamatta. Hän pisti käden
taskuunsa, mutta ei löytänyt mitä etsi, ja syöksyen ohitseni hän
kompuroi kolisten ja taisteluhaluisena alakertaan. Mutta minä en
seurannut häntä, vaan istuin portaiden yläpäässä hänen paluuseensa asti.
"Pian hän taas tuli takaisin yhä mutisten. Hän avasi huoneen oven ja,
ennenkuin ennätin päästä sisälle, paukautti sen kiinni vasten naamaani.
"Päätin tutkia taloa ja vietin jonkun aikaa siinä hommassa niin
äänettömästi kuin suinkin. Talo oli hyvin vanha, rappeutunut ja kostea,
ja ullakkokerroksen seinäpaperit riippuivat irrallaan rottien repiminä.
Melkein kaikki ovenrivat olivat jäykkiä, enkä uskaltanut vääntää
niitä. Muutamat tarkastamistani huoneista olivat kalustamattomia, ja
toisissa oli huiskin haiskin teatteriromua, joka ulkoasusta päättäen
oli ostettu käytettynä. Eräästä huoneesta, joka oli ukon oman huoneen
vieressä, löysin joukon vanhoja vaatteita. Aloin kaivella niitä ja
unohdin taas innoissani hänen korviensa tavattoman tarkkuuden. Kuulin
hiljaisia askeleita ja katsahtaessani juuri ajoissa näin hänen ovesta
tähystelevän pengottua vaatekasaa ja pitävän vanhanaikaista revolveria
kädessään. Seisoin hievahtamatta paikallani hänen tuijottaessaan
ympärilleen suu auki ja epäluuloisena. 'Se on varmastikin ollut se
letukka', sanoi hän hitaasti. 'Hitto hänet vieköön!'
"Hän sulki rauhallisesti oven, ja heti kuulin avaimen kääntyvän
lukossa. Sitten hänen askeleensa loittonivat. Käsitin äkkiä olevani
teljettynä. Aluksi en tiennyt, mitä oli tehtävä. Astuin ovelta ikkunan
luo ja taas takaisin ja seisoin hämmentyneenä. Vihanpuuska valtasi
minut. Mutta minä päätin tutkia vaatteita, ennenkuin tekisin mitään
muuta, ja ensimmäinen yritykseni pudotti vaatepinon ylähyllyltä. Se
sai hänet palaamaan entistä synkempänä. Tällä kerralla hän todellakin
kosketti minuun, hypähti takaisin hämmästyneenä ja seisahtui neuvotonna
keskelle huonetta.
"Pian hän vähän rauhoittui. 'Rottia', virkkoi hän matalalla äänellä,
sormet huulella. Ilmeisesti hän oli vähän peloissaan. Minä pujahdin
hiljaa ulos huoneesta, mutta eräs lattiapalkki narahti. Silloin se
lemmon peto lähti marssimaan läpi koko talon revolveri kädessään,
lukitsi oven toisensa perästä ja pisti avaimet taskuunsa. Kun käsitin
hänen puuhansa, jouduin oikein raivoihini -- tuskin saatoin kylliksi
hillitä itseäni odottaakseni sopivaa tilaisuutta. Nyt tiesin hänen
olevan yksin talossa. En siis nostanut sen suurempaa melua, vaan
kolhaisin häntä päähän."
"Kolhaisitte häntä päähän?" huudahti Kemp.
"Niin -- löin hänet tainnoksiin, hänen astuessaan portaita alas. Iskin
häneen takaapäin töyrytuolilla, joka oli portaiden käännekohdassa. Hän
lensi alakertaan kuin pussillinen vanhoja saappaita."
"Mutta -- kuulkaahan! Yleiset ihmistavat..."
"Ovat perin sopivia tavallisille ihmisille. Mutta tarkoitus olikin,
Kemp, että minun oli päästävä ulos talosta valepuvussa hänen
näkemättään. En voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitten laitoin
hänelle suukapulan Ludvig XIV:n liiveistä ja sidoin hänet lakanaan!"
"Sidoitte hänet lakanaan!"
"Tein hänestä jonkinlaisen säkin. Se oli jokseenkin hyvä keino pitää
tuota tomppelia peloissaan ja alallaan, ja hiton vaikea siitä olikin
päästä ulos -- saada pää mahtumaan nuoran kierteestä. Hyvä Kemp, teidän
ei tarvitse tuijottaa minuun kuin olisin tehnyt murhan. Hänellä oli
revolverinsa. Jos hän kerran olisi nähnyt minut, olisi hän voinut
kertoa tuntomerkkini..."
"Mutta kuitenkin", sanoi Kemp. "Englannissa -- nykyaikana! Ja mies oli
omassa talossaan, ja te olitte -- suorastaan ryöstämässä."
"Ryöstämässä! Hitto soikoon! Kohta te sanotte minua varkaaksi. Ette
suinkaan te, Kemp, ole niin hupsu, että ajattelisitte noin ahtaasti.
Ettekö voi ymmärtää asemaani?"
"Ja hänen myöskin!" sanoi Kemp.