Oxford-kadulla.
Mennessäni alakertaan ensimmäistä kertaa, huomasin erään
aavistamattoman vaikeuden, kun en voinut nähdä jalkojani. Pari kertaa
kompastuinkin ja olin odottamattoman kömpelö tarttuessani ovenripaan.
Mutta kun en katsellut alas, osasin kohtalaisen hyvin kävellä
vaakasuoralla pinnalla.
"Saatte uskoa, että mielentilani oli kiihtynyt. Minusta tuntui
samanlaiselta kuin tuntuisi näkevästä miehestä, jolla on vanua
jalkapohjissa ja kahisemattomat vaatteet sokeain kaupungissa. Minussa
heräsi hurja halu olla vallaton, pelästyttää ihmisiä, lyödä heitä
selkään, viskellä toisten hattuja hukkaan ja ylimalkaan mellastaa
tavattoman etuni turvissa.
"Mutta tuskin olin päässyt Portland-kadulle (asuntoni oli siellä
lähellä suurta kangasmyymälää), kun kuulin pahaa kalinaa ja sain
kovan iskun takaapäin. Käännyttyäni näin miehen kantavan korillista
soodavesikarahveja ja katselevan hämmästyneenä taakkaansa.
Vaikka yhteentörmäys oli todellakin satuttanut minua, oli hänen
hämmästyksessään jotakin niin hassunkurista, että purskahdin kovaan
nauruun. 'Korissa on piru', sanoin ja väänsin sen äkkiä irti hänen
kädestään. Hän ei osannut vastustella, ja minä heilautin koko taakan
ylös ilmaan.
"Mutta muuan ajurihoukkio, joka seisoi erään kapakan ulkopuolella,
hyökkäsi äkkiä paikalle, ja hänen ojennetut sormensa tarttuivat
kiusallisen lujasti korvani alapuolelle. Pudotin kaikki karahvit ajurin
päälle, niin että ne särkyivät. Silloin käsitin, kuinka tyhmästi olin
menetellyt, sillä ympärilläni kuulin huutoja ja askelten kopinaa ja
näin ihmisiä tulevan ulos myymälöistä ja ajoneuvojen pysähtyvän, ja
kiroten hupsuuttani peräydyin erästä myymälän ikkunaa kohti ja aioin
pujahtaa pois tästä metelistä. Hetkisen kuluttua olisin pusertunut
väkijoukon keskelle ja ehdottomasti tullut ilmi. Työnsin syrjään erään
teurastajan sällin. Onneksi hän ei kääntynyt katsomaan sitä tyhjyyttä,
joka oli sysännyt hänet tieltään. Sitten kiersin ajurin nelipyöräisten
rattaitten takaa. En tiedä, millä lailla he selittivät tämän jutun.
Minä kiiruhdin suoraa päätä kadun poikki, joka onneksi oli vapaa, ja
tuskin välittäen siitä minne päin kuljin peläten ilmitulemistani, mikä
oli äsken ollut niin lähellä, syöksyin Oxford-kadun iltapäiväiseen
tungokseen.
"Koetin päästä ihmisvirtaan, mutta se oli liian tiheä, jotta olisin
sinne sopinut, ja heti astuttiin kantapäilleni. Siirryin katuojaan,
mutta sen karkea pohja teki jalkapohjille kipeää, ja eräiden hitaasti
kulkevien kaksipyöräisten rattaitten aisa töyttäsi kovasti lapaluuni
alapuolelle, muistuttaen minulle, että olin jo saanut vakavan
ruhjevamman. Hoipertelin syrjään rattaitten tieltä, vältin eräät
lapsenvaunut kouristuksen tapaisella liikkeellä ja huomasin olevani
äskeisten kärryjen takana. Silloin minut pelasti onnellinen ajatus, ja
kun kärryt kulkivat hitaasti eteenpäin, seurasin heti niiden takana,
vavisten ja hämmästyneenä tällaisesta käänteestä seikkailussani, enkä
ainoastaan vavisten, vaan kylmästä väristen. Oli kirkas tammikuun päivä
ja minä olin ilkosen alasti. Se ohut lieju, joka peitti katua, oli
melkein jäässä. Niin hullulta kuin se nyt minusta näyttääkin, en ollut
ottanut lukuun, että vaikka olinkin näkymätön, minun kuitenkin täytyi
tuntea kaikkia ulkoilman vaikutuksia.
"Silloin välähti päähäni sukkela ajatus. Juoksin kärryjen viereen
ja nousin niihin, ja niin ajoin hitaasti pitkin Oxford-katua ja
Tottenham Court Roadin ohi värisevänä ja säikähtyneenä, nenäni
tuhisten ensimmäisistä vilustumisen enteistä ja selkäni ruhjevammojen
kiinnittäessä yhä enemmän huomiotani. Mielialani ei suinkaan ollut sama
kuin syöstessäni ulos kymmenen minuuttia sitten, vaan niin erilainen
kuin suinkin voi kuvitella. _Tällainen_ näkymättömyys tosiaankin! Nyt
ajattelin vain sitä, kuinka pääsisin pois tästä pinteestä, johon olin
joutunut.
"Ajoimme hitaasti Mudien ohi, ja sitten kutsui nämä kärryt luokseen
eräs iso nainen, jolla oli viisi kuusi keltaisilla nimilapuilla
varustettua kirjaa. Minä hypähdin alas juuri parhaiksi päästäkseni
hänen tieltään ja hipaisin lentäessäni erästä rautatien tavaravaunua.
Lähdin astelemaan Bloomsbury Squarelle johtavaa ajotietä, aikoen
kääntyä pohjoiseen museon toisella puolen ja siten päästä
rauhallisemmalle alueelle. Olin nyt hirveästi vilustunut, ja minun
asemani outous hermostutti minua niin, että juostessani valittelin.
Torin länsinurkassa hypähti pieni valkea koira ulos apteekista ja lähti
hurjasti viilettämään minua kohti kuono alhaalla.
"En ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi, että kuono merkitsee
koiralla samaa kuin silmä näkevällä ihmisellä. Koirat huomaavat
liikkuvan ihmisen hajun samoin kuin ihmiset hänen näkyvän olemuksensa.
Pikku peto alkoi haukkua ja loikkia ja ilmaisi minun mielestäni
liiankin selvästi huomanneensa minut. Riensin Russell-kadun poikki
katsellen samalla olkapääni yli ja kuljin jonkin matkaa pitkin
Montague-katua, ennenkuin tajusin, minne päin juoksin.
"Sitten kuulin soitonräminää ja katsahtaessani pitkin katua näin
joukon ihmisiä olevan tulossa Russell-torilta, punaisia nuttuja ja
pelastusarmeijan lippu etunenässä. En voinut toivoa voivani tunkeutua
sellaisen väkijoukon läpi, kun toiset veisasivat ajotiellä, toiset
ilkkuivat katukäytävillä, ja kun pelkäsin kääntyä takaisin ja joutua
yhä kauemmas asunnostani, seurasin äkillistä päähänpistoa ja juoksin
museon aitaa vastapäätä olevan talon valkeita portaita ylös ja seisoin
siinä, kunnes väkijoukko olisi kulkenut ohi. Onneksi koira pysähtyi
kuullessaan soittokunnan hälinää, oli kahden vaiheilla, kääntyi ympäri
ja juoksi takaisin Bloomsbury Squarelle.
"Soittokunta tuli kohdalleni rämistäen itsetiedottoman ivallisesti
jotakin virttä: 'Koska saamme Hänet nähdä?' ja minusta tuntui
loppumattoman pitkältä, ennenkuin väkijoukko vyöryi jalkakäytävää
pitkin ohitseni. Pom, pom pom ... jymisi rumpu, enkä sillä hetkellä
huomannut, kuinka kaksi poikanulikkaa pysähtyi aidalle viereeni.
'Katsoppas noita', sanoi toinen. 'Katsoppas mitä?' kysyi toinen. 'No,
noita jalanjälkiä, paljaita. Samanlaisia kuin liejuunkin jää.'"
"Katsahdin maahan ja näin poikien pysähtyneen töllistelemään niitä
mutaisia jälkiä, jotka olin jättänyt äsken valkaistuille portaille.
Ohikulkevat ihmiset tyrkkivät heitä, mutta heidän kirottu järkensä oli
takertunut jälkiini. 'Pom, pom, pom, koska, pom, saamme Hänet, pom,
nähdä, pom, pom.' 'Paljasjalkainen mies on mennyt ylös portaita, tai
sitten en ymmärrä mitään', virkkoi toinen. 'Eikä hän ole ollenkaan
tullut alas. Ja hänen jalkansa on vuotanut verta.'
"Tihein ihmisjoukko oli jo kulkenut ohi. 'Katsohan, Teddy virkkoi
nuorempi noista salapoliiseista perin hämmästyneellä äänellä ja osoitti
suoraan jalkoihini. Vilkaisin alas ja näin heti jalkojeni ulkopiirteet
liejupirskeiden merkitseminä. Hetkiseksi ihan halvaannuin."
"'Sepä vasta kummallista!' sanoi vanhempi. 'Hiton kummallista! Siinähän
on aivan kuin jalan kummitus, eikö ole?' Hän epäröi ja läheni käsi
ojennettuna. Eräs mies pysähtyi äkkiä nähdäkseen, mitä hän tavoitteli,
ja sitten muuan tyttö. Seuraavalla hetkellä hän olisi koskettanut
minuun. Silloin huomasin, mitä oli tehtävä. Astuin askeleen, poika
hätkähti taaksepäin ja huudahti, ja kiivaasti hypähtäen pääsin
seuraavan talon pylväskäytävään. Mutta pienempi poika oli kyllin
tarkka pitämään silmällä liikkeitäni, ja ennenkuin olin kunnollisesti
päässyt portaita alas jalkakäytävälle, oli hän toipunut hetkellisestä
hämmästyksestään ja huusi, että jalat olivat menneet aidan yli.
"He riensivät katsomaan ja keksivät uusien jälkieni tulevan näkyviin
alemmalla portaalla ja jalkakäytävällä.
"'Mitä siellä on?' kysyi joku.
"Jalkoja! Katsokaa! Jalat juoksevat!'
"Jokainen kadulla kulkeva, kolmea takaa-ajajaani lukuunottamatta,
syöksyi eteenpäin pelastusarmeijan jäljessä, ja tämä tungos esti niin
hyvin minua kuin heitäkin. Hämmästyneet huudahdukset ja kysymykset
kuuluivat yhtenä sorinana. Hypähtämällä erään pojan yli pääsin lävitse,
ja heti sitten juoksin päätäpahkaa Russell-torin ympäri, kuuden tai
seitsemän kummastuneen ihmisen seuratessa askelteni jälkiä. Ei ollut
aikaa mihinkään selityksiin, sillä muuten olisi koko lauma ollut
kintereilläni.
"Kahdesti käännyin kadunkulmista, kolme kertaa juoksin kadun poikki
ja palasin omille jäljilleni. Kun jalkani lämpenivät ja kuivuivat,
alkoivat kosteat jäljet hävitä. Lopulta sain aikaa hengähtääkseni,
hieroin jalkani puhtaiksi käsilläni ja niin pääsin kokonaan
vapaaksi. Viimeiseksi näin tuosta laumasta ehkä kymmenkunnan hengen
ryhmän tutkimassa suunnattomasti hämillään erästä vähitellen
kuivuvaa jalanjälkeä, joka oli johtunut survaisusta lätäkköön
Tavistock-aukeamalla ja joka oli heille yhtä käsittämätön kuin Crusoen
yksinäinen löytö.
"Tämä juokseminen lämmitti minua jonkun verran, ja nyt jatkoin
rohkeammalla mielellä matkaani sikäläisten monimutkaisten katujen
kautta, joilla oli vähemmän liikettä. Selkäni oli käynyt hyvin jäykäksi
ja kipeäksi, nielurauhasiani pakottivat ajurin sormien jäljet, ja
kaulastani olivat hänen kyntensä repineet ihon rikki; jalkani olivat
pahasti vialla, ja toiseen jalkaani tullut haava pakotti minut
ontumaan. Huomasin ajoissa erään sokean miehen, joka tuli vastaani,
ja pakenin liikaten, sillä pelkäsin hänen terävää vaistoaan. Kerran
tai pari sattui jokin yhteentörmäys, ja ihmiset jäivät kummeksumaan
korvissaan kaikuneita selittämättömiä kirouksia. Sitten tuli
kasvoilleni jotakin hiljaista ja rauhallista, ja maahan laskeutui ohuen
harson tapaan hitaasti leijailevia lumihiutaleita. Olin vilustunut,
ja vaikka kuinka koetin, en voinut pidättäytyä silloin tällöin
aivastamasta. Ja jokainen koira, joka tuli näkyviin kuono pitkällä ja
uteliaasti nuuskien, oli minulle kauhistus.
"Sitten tuli juosten miehiä ja poikia, ensin yksi sitten useampia.
He huusivat, että jossakin oli tulipalo, ja juoksivat sinnepäin,
missä asuin, ja katsahtaessani taakseni pitkin katua näin mustan
savupilven kohoavan kattojen ja puhelinlankojen yläpuolella. Olin
varma siitä, että tulipalo riehui juuri minun asunnossani. Kaikki
vaatteeni, koneeni, suorastaan koko omaisuuteni paitsi shekkikirjani ja
kolmea nidosta muistiinpanojani, jotka odottivat minua Portland-kadun
varrella, olivat siellä. Ne paloivat! Olin polttanut sillat takanani --
jos koskaan ihminen on niin tehnyt! Koko seutu leimusi."
Näkymätön Mies vaikeni ja mietti. Kemp katsahti hermostuneesti ulos
ikkunasta. "Niinpä niin", virkkoi hän, "jatkakaa".