Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän
olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen
mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi
hänet pois tähystelemästä.
"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette.
Ottakaa tuolini."
Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.
Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.
"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se
tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni
Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti
hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun
varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut
rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti,
läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja
äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan
isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut
sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat
ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen
ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet -- se oli
ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.
"Muistan, kuinka menin takaisin tyhjään kotiin sen tienoon kautta, joka
kerran oli ollut kylä ja jonka ahneet rakentajat olivat paikanneet
ja parsineet kaupungin rumaksi irvikuvaksi. Joka suunnalla ulottui
mittariukuja häväistyille vainioille asti, päättyen soraläjiin ja
reheviin, märkiin rikkaruohoihin. Muistan itseni kuihtuneena, mustana
hahmona kulkemassa pitkin liukasta, kiiltävää jalkakäytävää, ja minussa
heräsi se outo tunne, että tuon paikan likainen arvokkuus ja törkeä
kauppahenki oli minulle vierasta...
"En surrut isääni rahtuakaan. Hän tuntui minusta oman hupsun
tuntehikkuutensa uhrilta. Tavallinen tekopyhyys vaati minun läsnäoloani
hautajaisissa, mutta se ei oikeastaan ollut minun asiani.
"Mutta kävellessäni Isoakatua pitkin palasi entinen elämäni vähäksi
aikaa mieleeni. Tapasin sen tytön, jonka olin tuntenut kymmenen vuotta
sitten. Meidän katseemme osuivat yhteen...
"Jokin sai minut kääntymään ja puhelemaan hänen kanssaan. Hän oli hyvin
jokapäiväinen ihminen.
"Kaikki oli kuin unta, koko tämä käynti vanhalla tutulla paikalla.
En tuntenut itseäni silloin yksinäiseksi enkä huomannut joutuneeni
maailmasta autiuteen. Minä tajusin kyllä kadottaneeni myötätuntoni,
mutta pidin siihen syynä elämän yleistä tyhjyyttä. Palatessani
huoneeseeni olin kuin jälleen tapaavinani todellisuuden. Siellä olivat
tutut, rakastetut esineet. Siellä olivat työkapineeni ja kokeeni
valmiina odottamassa. Eikä enää ollut juuri mitään vaikeuksia jäljellä,
paitsi yksityisseikkojen sovittelemista.
"Kerron teille, Kemp, ennemmin tai myöhemmin kaikki monimutkaiset
vaiheet. Meidän ei nyt tarvitse niitä kosketella. Enimmäkseen ne
ovatkin numeroilla merkityt niihin kirjoihin, jotka se kulkuri
piilotti, lukuunottamatta muutamia aukkoja, jotka mieluummin pidän
muistissani. Meidän täytyy saada hänet kiinni. Meidän on hankittava
ne kirjat takaisin. Mutta tärkein vaihe oli sijoittaa läpikuultava
esine, jonka valontaittamista oli vähennettävä, kahden jonkinlaisen
eetterivärähtelyn keskuksen väliin, joista myöhemmin kerron teille
lähemmin. Ei -- ne eivät ole Röntgen-säteiden värähtelyjä. Luullakseni
ei näitä minun säteitäni olekaan kuvattu, mutta joka tapauksessa ne
ovat kyllin selviä. Tarvitsin kaksi pientä dynamoa -- etusijassa,
ja ne sain toimeen halvalla kaasukoneella. Ensiksi kokeilin valkean
villakankaan palasella. Perin ihmeellistä oli nähdä sen pehmenevän ja
vaalenevan välähdysten roihutessa ja sitten heikkenevän aivan kuin
savukiemuraksi ja katoavan.
"Tuskin saatoin uskoa, että olin saanut sen toimeen. Ojensin käteni
tyhjyyteen, ja siinä oli kangaspalanen yhtä kiinteänä kuin konsanaan.
Tunnustelin sitä kömpelösti, niin että se putosi lattialle. Kesti vähän
aikaa, ennenkuin taas löysin sen.
"Sitten sain kokea jotakin kummallista. Kuulin takanani naukumista
ja kääntyessäni näin laihan, valkean, hyvin likaisen kissan ikkunan
ulkopuolella vesisäiliön kannella. Eräs ajatus juolahti mieleeni.
'Kaikki on sinulle valmiina', ajattelin ja menin ikkunan luo, avasin
sen ja kutsuin hiljaa. Se tuli sisään hyrräten -- eläin parka oli
nälissään -- ja minä annoin sille vähän maitoa. Kaikki ruokani oli
astiakaapissa huoneeni nurkassa. Sitten se kulki nuuskien ympäri
huonetta tahtoen ilmeisesti kotiutua luokseni. Näkymätön vaatepalanen
sai sen vähän ymmälle. Kunpa olisitte nähnyt sen sylkevän siihen! Mutta
minä sovitin sen mukavasti pielukselle rullavuoteeseeni ja annoin sille
voita saadakseni sen pesemään itseään."
"Ja te koettelitte keksintöänne kissaan?"
"Niin tein. Mutta eipä ole leikinasia antaa kissalle rohtoja, Kemp! Ja
yritys epäonnistui."
"Epäonnistui?"
"Kahdessa kohdassa. Esteenä olivat kynnet ja erikoinen väriaine -- mikä
se onkaan? Kissan silmän takaseinässä. Tiedättehän?"
"_Tapetum_."
"Niin, _tapetum_. Se ei menestynyt. Annettuani sitä ainetta, jonka
piti valkaista veri, ja tehtyäni sille eräitä muita temppuja, se sai
ooppiumia, ja sitten panin sen ja pieluksen, jolla se makasi, koneen
päälle. Ja kun kaikki muu oli vaalennut ja kadonnut, olivat sen pienet
aavemaiset silmät jäljellä."
"Kummallista."
"En osaa sitä selittää. Se oli tietenkin siteissä ja lastoissa -- niin
ettei se päässyt karkuun, mutta se heräsi ollessaan vielä huumaantunut
ja naukui surullisesti. Silloin joku koputti. Alakerrasta tuli vanha
vaimo, joka epäili minua elävältäleikkaamisesta -- juopotteleva vanha
hupsu, jolla koko maailmassa ei ollut muuta hoidettavaa kuin kissa.
Minä otin vähän kloroformia, nukutin kissan ja avasin oven. 'Taisin
kuulla kissan naukumista', sanoi hän. 'Onko se minun kissani?' 'Ei
ainakaan täällä', vastasin hyvin kohteliaasti. Hän näytti vähän
epäluuloiselta ja koetti kurkistaa ohitseni huoneeseen, joka hänen
mielestään kaiketi näytti hyvin omituiselta -- tyhjät seinät,
verhottomat ikkunat, rullavuode, kaasulaite lepattamassa, säteilevät
pisteet levottomassa liikkeessä ja lisäksi ilmassa vähän kloroformin
hajua. Hänen täytyi lopulta tyytyä ja lähteä tiehensä."
"Kuinka kauan sitä kesti?" kysyi Kemp.
"Kolme tai neljä tuntia -- sen kissan koe. Luut ja jänteet ja rasva
katosivat viimeiseksi, ja värillisten karvojen päät. Mutta, kuten
sanoin, silmien takaosa ei ottanut haihtuakseen, se on sitkeää,
sateenkaaren väristä ainetta.
"Ulkona oli jo kauan ollut pimeä, ennenkuin se toimitus päättyi,
eikä mitään muuta voinut nähdä kuin hämärät silmät ja kynnet. Minä
pysäytin kaasukoneen, tunnustelin ja silitin elukkaa, joka oli vielä
tunnoton, irroitin sen siteet ja sitten, väsynyt kun olin, jätin sen
nukkumaan näkymättömälle pielukselle ja menin vuoteeseen. Minun oli
vaikea saada unta. Makasin hereilläni ajatellen jonninjoutavia asioita,
kerraten mielessäni tuon kokeen yhä uudelleen tai uneksien kuumeisesti
olennoista, jotka muuttuivat ympärilläni epäselviksi ja katosivat,
kunnes kaikki -- jopa pohjakin altani -- häipyi näkyvistä, ja niin
jouduin sellaisen sairaloisen, ahdistavan painajaisen valtaan kuin
joskus sattuu. Noin kahden ajoissa alkoi kissa naukua ympäri huonetta.
Koetin vaientaa sitä puhelemalla sille ja sitten päätin ajaa sen ulos.
Muistan, kuinka pelästyin raapaistessani tulta -- ei näkynyt muuta kuin
pyöreät, kiiluvat, vihreät silmät -- eikä mitään niiden ympärillä.
Olisin antanut sille maitoa, mutta minulla ei ollut. Se ei tahtonut
pysyä hiljaa, vaan istuutui oven luo naukumaan. Koetin ottaa sitä
kiinni, aikoen työntää sen ulos ikkunasta, mutta se ei antanut tarttua
itseensä, vaan katosi. Se naukui yhä eri paikoissa huoneessani. Vihdoin
avasin ikkunan ja aloin kolistella. Luullakseni se vihdoin meni ulos.
En ole sitten nähnyt tai kuullut siitä mitään.
"Sitten -- ties miksi -- aloin taas ajatella isäni hautajaisia ja
synkkää, tuulista mäenrinnettä, kunnes päivä valkeni. Huomasin
toivottomaksi koettaa nukkua ja sulkien oven jälkeeni lähdin aamulla
kävelemään pitkin katuja."
"Ette suinkaan tahdo väittää, että maailmassa nyt kiertelee Näkymätön
Kissa?" kysyi Kemp.
"Jollei sitä jo ole tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Miksi ei?"
"Miksi ei?" toisti Kemp. "En aikonut keskeyttää."
"Hyvin luultavasti se on tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Tiedän sen
varmasti eläneen neljä päivää sen jälkeen ja kuljeskelleen erään
ristikkoportin luona Tichfield-kadulla, koska näin siellä seisoskelevan
ihmisjoukon, joka koetti ottaa selville, mistä naukuminen kuului."
Hän oli vaiti melkein minuutin ajan. Sitten hän taas äkkiä jatkoi:
"Muistan sen aamun ennen muuttumistani hyvinkin selvästi.
"Olin varmasti kävellyt Portland-katua pitkin, sillä muistan
Albany-kadun kasarmit ja ratsumiesten tulleen sieltä ulos, ja lopulta
huomasin istuvani auringonpaisteessa ja tunsin outoa pahoinvointia
Primrose-kukkulan huipulla. Oli aurinkoinen tammikuun päivä --
tuollainen kirkas pakkaspäivä, joita oli tänä vuonna ennen lumen
tuloa. Väsyneet aivoni koettivat aprikoida asemaa ja keksiä jotakin
toimintasuunnitelmaa.
"Hämmästyin huomatessani, että palkintoni oli nyt ulottuvissani,
niin epävarmalta kuin sen saavuttaminen olikin näyttänyt. Mutta nyt
olin lopen uupunut, melkein nelivuotinen yhtämittainen jännittävä
työ oli tehnyt minut kykenemättömäksi tuntemaan mitään voimakkaampaa
liikutusta. Olin välinpitämätön ja koetin turhaan saada takaisin
ensimmäisten tutkimusteni innostusta ja sitä keksimisvimmaa, joka oli
pannut minut kestämään harmaantuneen isänikin sortumisen. Ei millään
näyttänyt olevan arvoa. Tajusin kyllä selvästi, että tämä oli vain
ohimenevä alakuloisuuden puuska, joka johtui liikarasituksesta ja
unettomuudesta, ja että saisin tarmoni takaisin lääkkeillä tai levolla.
"Ainoa, mitä voin selvästi ajatella, oli se, että asia oli toimitettava
loppuun asti. Siitä päähänpistosta en voinut vapautua. Ja se oli
tehtävä pian, sillä rahani olivat melkein lopussa. Katselin ympärilleni
mäenrinteellä, missä lapset leikkivät palvelustyttöjen vartioimina,
ja koetin ajatella kaikkia niitä eriskummaisia etuja, joita näkymätön
mies saisi maailmassa. Jonkun ajan kuluttua kömmin kotiin, söin vähän,
otin aika annoksen strykniiniä ja menin vaatteet päällä nukkumaan
vuoteeseeni, jota ei ollut pöyhitty... Strykniini on erinomaisen
vahvistavaa, Kemp. Se karistaa ihmisestä velttouden."
"Sepä hittoa", sanoi Kemp. "Se on kuin piru pullossa."
"Heräsin kovin vahvistuneena, melkeinpä ärtyneenä. Ymmärrättekö?"
"Tunnen kyllä sen aineen."
"Silloin joku koputti ovelle. Se oli isäntäni, joka tuli uhkailemaan
ja kyselemään, vanha Puolan juutalainen, jolla oli pitkä, harmaa takki
ja rasvaiset tohvelit. Hän väitti olevansa varma siitä, että olin
yöllä kiduttanut kissaa -- vanhan akan kieli oli tehnyt tehtävänsä.
Hän vaati minulta tietoa, kuinka sen laita oli. Tämän maan lait
elävältäkiduttamista vastaan ovat hyvin ankarat -- hän voisi joutua
vastuuseen siitä asiasta. Kielsin tietäväni mitään kissasta. Sitäpaitsi
oli pienen kaasukoneen värinää voitu kuulla läpi koko talon, sanoi
hän. Se oli tietysti totta. Hän tunkeutui ohitseni huoneeseen ja
katseli ympärilleen saksalaisten hopeasankaisten silmälasiensa yli.
Äkkiä heräsi mielessäni se pelko, että hän voisi saada jotakin vihiä
salaisuudestani. Koetin pysytellä hänen ja laatimani keskityskoneen
välillä, ja se teki hänet vain entistä uteliaammaksi. Mitä minä muka
hommasin? Miksi olin aina yksin ja salaperäinen? Oliko se laillista?
Oliko se vaarallista? Minä en maksanut muuta kuin tavallisen vuokran.
Hänen talonsa oli aina ollut erittäin arvossapidetty -- häpeällisessä
ympäristössä. Äkkiä kiivas luontoni ei jaksanut enää pysyä aisoissa.
Käskin hänen mennä ulos. Hän alkoi vastustella, jaaritella oikeudestaan
käydä joka huoneessa. Tartuin hänen kaulukseensa -- jokin repesi -- ja
hän lensi viipottaen omaan käytäväänsä. Minä läimäytin oven kiinni,
kiersin sen lukkoon ja istuuduin väristen.
"Hän piti aika melua ulkopuolella, mutta minä en välittänyt siitä, ja
hetken kuluttua hän lähti pois.
"Mutta se toimitti asiassa ratkaisevan käänteen. En tiennyt, mitä hän
aikoi, enkä edes, kuinka pitkälle hänen valtansa ulottuisi. Uuteen
huoneistoon muuttaminen olisi merkinnyt viivytystä -- minulla oli
kaikkiaan vain kaksikymmentä puntaa jäljellä, enimmäkseen pankissa --
eikä minulla ollut siihen varaa. Pitikö kadota? Se oli välttämätöntä.
Sitten toimitettaisiin tutkinto, ja huoneeni puhdistettaisiin.
"Ajatellessani, että työni mahdollisesti paljastuisi tai keskeytyisi
juuri viime tingassa, suutuin ja päätin toimia. Kiiruhdin ulos,
mukana kolme muistiinpanokirjaani ja shekkivihkoni -- ne ovat nyt
sen kulkurin hallussa -- ja osoitin ne lähimmästä postikonttorista
Portland-kadun varrelle erääseen toimistoon, josta saa noutaa kirjeitä
ja paketteja. Koetin mennä ulos hiljaa. Palatessani näin isännän
astuvan rauhallisesti yläkertaan -- hän oli luullakseni kuullut oven
sulkeutuvan. Olisitte nauranut nähdessänne hänen hypähtävän syrjään
portaiden käänteessä minun tullessani hurjaa vauhtia hänen jäljessään.
Hän tuijotti minuun mennessäni hänen ohitseen, ja minä paukautin oven
kiinni, niin että talo tutisi. Kuulin hänen laahustavan ylös siihen
kerrokseen, jossa huoneeni oli, epäröivän ja lähtevän taas alas. Aloin
heti työskennellä kojeillani.
"Sain kaikki valmiiksi sinä iltana ja yönä. Istuessani vielä niiden
kemiallisten ainesten sairaloisen ja unettavan vaikutuksen alaisena,
jotka hävittävät veren värin, kuului taas koputus ovelle. Se lakkasi,
askeleet loittonivat, mutta tulivat takaisin. Sitten uudistui koputus.
Koetettiin työntää jotakin oven alle -- sinistä paperia. Minä nousin
vihanpuuskassa ja kiskaisin oven selkoselälleen. 'Mitä nyt?' kysyin.
"Siinä oli isäntäni tuomassa häätökäskyä tai jotakin sentapaista. Hän
ojensi sen minulle, näki jotakin outoa käsissäni ja kohotti silmänsä
kasvoihini.
"Hetkisen hän tuijotti. Sitten hän päästi tolkuttoman huudahduksen,
pudotti kynttilän ja asiapaperin yhtaikaa ja mennä kompuroi pimeää
käytävää pitkin portaille.
"Vedin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja astuin kuvastimen luo.
Silloin ymmärsin hänen kauhunsa... Kasvoni olivat valkeat kuin valkea
kivi.
"Mutta siinä oli kaikki hirveätä. En ollut aavistanut sellaisia kipuja.
Yötä, joka oli täynnä viiltävää tuskaa, sairautta ja nääntymystä.
Hampaani kalisivat, vaikka ihoani poltti, ja koko ruumiini oli kuin
tulessa, mutta minä makasin kuin jäykkä kuolema. Nyt ymmärsin,
miksi kissa oli naukunut siihen asti, kunnes sain annetuksi sille
kloroformia. Onneksi asuin yksin ja avuttonna huoneessani. Toisinaan
huokailin ja voihkin ja puhelin. Mutta minä pysyin lujana... Menetin
tajuntani ja heräsin raukeana pimeässä.
"Tuska oli poissa. Luulin tappavani itseni, enkä siitä välittänyt. En
milloinkaan unohda silloista aamunkoittoa ja outoa kauhua nähdessäni,
että käteni olivat muuttuneet kuin himmeäksi lasiksi, ja katsellessani,
kuinka ne kävivät kirkkaammiksi ja ohuemmiksi valon lisääntyessä,
kunnes lopulta voin nähdä niiden läpi huoneeni ruman epäjärjestyksen,
vaikka suljin läpikuultavat silmäluomeni. Jäseneni muuttuivat
lasimaisiksi, luut ja valtimot häipyivät kokonaan, ja pienet valkeat
hermot hävisivät viimeiseksi. Purin hampaani yhteen ja kestin loppuun
asti... Vihdoin jäivät jäljelle vain kynsien elottomat reunat kalpeina
ja valkeina ja jokin sormiini tullut ruskea happotahra.
"Ponnistausin pystyyn. Aluksi olin voimaton kuin kapalolapsi --
kompuroin jaloilla, joita en voinut nähdä. Olin heikko ja hyvin
nälissäni. Menin parranajokuvastimen eteen ja tuijotin tyhjään --
minusta ei näkynyt muuta kuin silmieni verkkokalvon takana jotakin
heikkoa väriainetta, joka oli sumuakin ohuempaa. Minun täytyi nojata
pöytään ja painaa otsaani lasiin.
"Vain hurjalla tahdonponnistuksella jaksoin laahautua jälleen koneen
luo ja täydentää muutoksen.
"Nukuin aamupäivän vetäen lakanan silmilleni estääkseni valoa
pääsemästä niihin, ja puolipäivän tienoissa heräsin koputukseen.
Voimani oli palannut. Nousin istumaan, kuuntelin ja erotin kuiskauksia.
Hypähdin seisomaan ja aloin niin ääneti kuin mahdollista irroittaa
koneeni liitteitä, jaellen sen osia ympäri huonetta, hävittääkseni
kaikki ohjeet sen kokoonpanemiseksi. Sitten kuului taas koputusta ja
ääniä, ensiksi isäntäni ja sitten kahden muun. Aikaa voittaakseni
vastasin heille. Näkymätön kangaspalanen ja pielus sattuivat käsiini.
Minä avasin ikkunan ja pudotin ne alas vesisäiliön kannelle. Samalla
kun ikkuna aukeni, kuului ovelta kova jysähdys. Joku oli törmännyt
sitä vastaan aikoen murtaa lukon. Mutta ne tukevat salvat, jotka olin
ruuvannut siihen muutamia päiviä aikaisemmin, pidättivät miestä. Tämä
hyökkäys pelästytti minua ja suututti. Aloin vavista ja kiirehtiä.
"Keräsin kokoon joitakin irtonaisia papereita, olkia, käärepaperia ja
niin edespäin huoneen keskelle ja avasin kaasujohdon. Raskaita iskuja
alkoi jysähdellä ovelle. En voinut löytää tulitikkuja. Raivoissani
löin seinää nyrkeilläni. Käänsin jälleen kaasujohdon kiinni, hyppäsin
ulos ikkunasta vesisäiliön kannelle, suljin jälleen ikkunanpuoliskon
ja istuuduin turvallisena ja näkymättömänä, mutta vihasta väristen,
katselemaan tapausten kulkua. Minä näin heidän särkevän laudoituksen
erästä kohdasta, ja samassa he olivat murtaneet salpojen sinkilät ja
seisoivat oviaukossa. Siinä olivat isäntä ja hänen kaksi poikapuoltaan
-- kahdenkymmenen kolmen tai neljän vuotiaita vahvoja miehiä. Heidän
takanaan touhusi heti alakerran vanha akka.
"Voitte kuvailla heidän hämmästystään, kun he huomasivat huoneen
tyhjäksi. Toinen nuorista miehistä syöksyi heti ikkunan luo, työnsi
sen auki ja katseli ulos. Hänen tuijottavat silmänsä ja paksuhuulinen,
partainen naamansa tuli jalan päähän kasvoistani. Teki melkein mieleni
lyödä vasten hänen tyhmää kuonoaan, mutta pidin kuitenkin kurissa
nyrkkini.
"Hän katseli suoraan lävitseni. Samoin toisetkin, jotka tulivat hänen
luokseen. Vanhus meni kurkistamaan vuoteen alle, ja sitten kaikki
hyökkäsivät astiakaapille. Heidän täytyi lopulta keskustella asiasta
juutalaisten kielellä ja lontoolaisten murteella. He tulivat siihen
johtopäätökseen, etten ollutkaan vastannut heille, vaan että heidän
mielikuvituksensa oli pettänyt. Tavattoman ylpeyden tunne tuli vihani
sijalle katsellessani ikkunan ulkopuolelta noita neljää ihmistä --
sillä vanha eukkokin tuli sisään tähyillen ympärilleen epäluuloisesti
kuin kissa -- kun he siinä koettivat arvata, minne olin mennyt.
"Ukko, sikäli kuin ymmärsin hänen kieltensekoitustaan, oli eukon kanssa
yhtä mieltä siitä, että minä harjoitin elävältäleikkaamista. Pojat
väittivät siistityllä englanninkielellä, että minä olin sähkötaituri ja
vetosivat dynamoihin ja radiaattoreihin. He pelkäsivät hermostuneina
minun palaavan, vaikka huomasinkin jäljestäpäin, että he olivat panneet
ulko-oven salpaan. Vanha eukko kurkisti astiakaappiin ja vuoteen
alle. Muuan toinen vuokralainen, vihanneskaupustelija, joka asui
erään teurastajan kanssa vastapäisessä huoneessa, ilmestyi portaiden
yläpäähän. Hänet kutsuttiin sisälle, ja hän sai kuulla sekavia asioita.
"Mieleeni juolahti, että ne erikoiset radiaattorit, jotka minulla
oli, voisivat jonkun älykkään, sivistyneen ihmisen käsiin joutuessaan
ilmaista minut liian selvästi. Niinpä otin tilaisuudesta vaarin,
laskeuduin ikkunalaudalta huoneeseen ja väistyen syrjään vanhan eukon
tieltä kallistin toisen pienen dynamon irti toisesta, jonka päällä se
seisoi, ja löin murskaksi molemmat. Kuinka he kauhistuivatkaan!...
Heidän koettaessaan selittää läiskinää pujahdin ulos huoneesta ja
lähdin hiljaa alakertaan.
"Menin erääseen arkihuoneeseen ja odotin, kunnes he tulivat alas yhä
väitellen ja esittäen arveluitaan, kaikki vähän pettyneinä, kun eivät
olleet löytäneet mitään 'kauhistuttavaa', ja myös vähän ymmällä siitä,
millainen heidän suhteensa minuun oli lain mukaan. Heti kun he olivat
menneet alas pohjakerrokseen, pujahdin jälleen ylös tulitikkulaatikko
kädessäni ja sytytin kasan, johon olin kerännyt papereita ja muuta
törkyä, panin tuolit ja vuoteen sen viereen, johdin siihen kaasua
kumiputken avulla..."
"Sytytittekö talon?" huudahti Kemp.
"Sytytin. Se oli ainoa keino, jolla sain jälkeni peitetyiksi, ja
epäilemättä talo oli vakuutettu... Avasin hiljaa ulko-oven salvat ja
lähdin ulos kadulle. Olin näkymätön, ja vasta silloin aloin käsittää,
mikä erikoinen etu minulla oli näkymättömyydestäni. Päässäni ihan
vilisi kaikenlaisia hurjia ja ihmeellisiä asioita, joita nyt sain
rankaisematta suunnitella ja toimittaa."