Tohtori Kemp oli edelleen kirjoittanut työhuoneessaan, kunnes
laukaukset saivat hänet hätkähtämään. Krak, krak, krak, ne tulivat
perätysten.
"Ohoh!" sanoi tohtori Kemp, pannen kynän taas suuhunsa ja kuunnellen.
"Kuka ammuskelee Burdockissa? Mitä ne aasit puuhaavat?"
Hän astui etelänpuolisen ikkunan luo, avasi sen ja nojautuen ulos
katseli ikkunoiden, helmimäisten kaasulamppujen ja myymälöiden verkkoa,
jossa näkyivät lyhyinä mustina väliaukkoina öisen kaupungin katot
ja pihat. "Näyttää siltä kuin olisi väkijoukko kukkulan juurella
'Kriketinpelaajien' luona", virkkoi hän ja jäi katselemaan. Siitä
hänen silmänsä siirtyivät kaupungin yli paljon kauemmaksi sinne, missä
laivojen valot loistivat ja majakka hohti -- pieni, valaistu, särmikäs
torni kuin keltainen jalokivi. Kuu, josta vasta näkyi ensimmäinen
neljännes, riippui lännenpuolisen kukkulan yläpuolella, ja tähdet
tuikkivat melkein troopillisen kirkkaina.
Viiden minuutin kuluttua, jolloin hänen mielensä oli vaeltanut
tulevaisuuden yhteiskunnallisten olojen etäiseen tarkasteluun ja
lopulta menettänyt käsityksen ajan pituudesta, hän taas kokosi tarmonsa
huokaisten, sulki ikkunan ja palasi kirjoituspöytänsä luo.
Noin tuntia myöhemmin soi ulko-oven kello. Laukausten jälkeen hän oli
kirjoittanut hitaasti ja silloin tällöin ajatuksiinsa vaipuen. Hän
istui ja kuunteli. Hän kuuli palvelustytön avaavan oven ja odotti hänen
askeleitaan pitkin portaita, mutta kaikki oli hiljaa. "Mitähän se oli?"
ajatteli tohtori Kemp.
Hän koetti jälleen ryhtyä työhönsä, mutta se ei onnistunut. Hän nousi,
lähti työhuoneestaan alas portaiden käännekohtaan, soitti kelloa ja
kutsui kaiteiden yli sisäkköä, joka ilmestyi alakerran eteiseen. "Oliko
se kirje?" kysyi hän.
"Vain turha soitto", vastasi tyttö.
"Minua ei nukuta tänä yönä", ajatteli Kemp. Hän palasi huoneeseensa ja
tällä kertaa kävi päättävästi käsiksi työhönsä.
Hetkisen kuluttua hän oli taas päässyt hyvään vauhtiin, eikä huoneesta
enää kuulunut muita ääniä kuin kellon tikitystä ja tohtorin sulkakynän
hiljaista rapinaa sen kiitäessä nopeasti paperilla keskellä pientä
valokehää, jonka hänen lampunvarjostimensa loi pöydälle.
Kello oli jo kaksi, ennenkuin tohtori Kemp oli täksi iltaa lopettanut
työnsä. Hän nousi, haukotteli ja lähti yläkertaan nukkumaan. Hän oli
jo riisunut takkinsa ja liivinsä, kun alkoi tuntea janoa. Hän otti
kynttilän ja lähti alas ruokasaliin hakemaan viskyä ja soodavettä.
Tohtori Kempin tieteelliset harrastukset olivat tehneet hänestä hyvin
tarkkanäköisen miehen, ja kun hän jälleen astui käytävän poikki,
näki hän portaiden juurella tumman tahran korkkimatolla. Hän nousi
yläkertaan ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä se kysymys,
mitä tuo korkkimaton tahra voisi merkitä. Ilmeisestikin pyöri tämä
asia hänen alitajunnassaan. Joka tapauksessa hän kääntyi takaisin
kantamuksineen, palasi eteishalliin, laski viskyn ja soodakarahvin
käsistään ja kumartui tunnustelemaan tahraa. Hämmästymättä kovin
pahasti hän huomasi, että se oli yhtä paksua ja samanväristä kuin
kuivunut veri.
Hän otti taas kantamuksensa ja palasi yläkertaan katsellen ympärilleen
ja koettaen päästä selville veritahrasta. Portaiden käänteessä hän
huomasi jotakin ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen asuinhuoneensa oven
ripa oli veren tahraama.
Hän vilkaisi omaan käteensä. Se oli ihan puhdas, ja sitten hän muisti,
että tuo ovi oli ollut auki hänen tullessaan alas työhuoneesta
ja ettei hän siis ollut edes koskenut ripaan. Hän astui suoraa
päätä huoneeseensa, kasvot perin tyyninä -- ehkä vähän tavallista
päättäväisempinä. Hänen katseensa, joka harhaili kysyvänä pitkin
huonetta, sattui vuoteeseen. Päällimmäisellä peitteellä oli veriläikkä,
ja lakana oli revitty rikki. Hän ei ollut huomannut sitä edellisellä
kerralla täällä käydessään, koska hän oli silloin mennyt suoraan
yöpöydän luo. Takasyrjällä olivat vuodevaatteet painuksissa, aivan kuin
joku olisi äsken siinä istunut.
Sitten hänessä heräsi sellainen omituinen tunne kuin hän olisi kuullut
matalalla äänellä sanottavan: "Laupias taivas! -- Kemp!" Mutta tohtori
Kemp ei uskonut ääniin.
Hän seisoi tuijottaen pengottuihin lakanoihin. Oliko se todellakin
ollut ääni? Hän katseli taas ympärilleen, mutta ei huomannut mitään
muuta kuin myllerretyn ja verentahraaman vuoteen. Sitten hän selvästi
kuuli liikehtimistä huoneen poikki pesukaapin likellä. Kaikilla
ihmisillä, sellaisillakin, jotka ovat saaneet korkean sivistyksen, on
jäljellä jonkinlaisia taikauskoisia vaistoja. Hänet valtasi omituinen
kammo. Hän sulki huoneen oven, meni yöpöydän luokse ja laski sille
kantamuksensa. Äkkiä hän säpsähtäen huomasi kierretyn, verentahraaman
liinakääreen riippuvan ilmassa itsensä ja pesukaapin välissä.
Hän tuijotti siihen hämmästyneenä. Se oli sisältä tyhjä kääre -- oikein
sidottu, mutta ihan tyhjä. Hän olisi astunut lähemmäksi tarttuakseen
siihen, mutta joku pysähdytti hänet kosketuksella, ja eräs ääni alkoi
puhua ihan hänen vieressään.
"Kemp!" sanoi Ääni.
"Häh?" kysyi Kemp, suu auki.
"Pysykää rauhallisena", virkkoi Ääni. "Minä olen Näkymätön Mies."
Kemp ei vähään aikaan saanut vastatuksi; hän vain tuijotti siteeseen.
"Näkymätön Mies?" toisti hän.
Hänen aivojensa läpi välähti se juttu, jolle hän vielä samana aamuna
oli nauranut. Hän ei näytä sillä hetkellä perin pahasti pelästyneen tai
edes hämmästyneen. Jälkeenpäin vasta hän alkoi miettiä.
"Luulin koko juttua valheeksi", sanoi hän. Etusijassa hän muisteli
senaamuisia yhä toistettuja perusteita. "Onko teillä side?" kysyi hän.
"On", vastasi Näkymätön Mies.
"Ohoh", sanoi Kemp ja kokosi sitten tarmonsa. "Jopa nyt jotakin! Mutta
sehän on mahdotonta. Se on jokin temppu." Hän astui äkkiä lähemmäksi,
ja käsi, jonka hän ojensi sidettä kohti, osui näkymättömiin sormiin.
Hän säpsähti kosketuksesta, ja hänen värinsä muuttui "Pysykäähän
rauhallisena, Kemp. Jumalan tähden! Tarvitsen kipeästi apua. Seis!"
Käsi tarttui hänen käsivarteensa. Hän löi sitä. "Kemp!" huudahti Ääni.
"Kemp, pysykää rauhallisena", ja puristus tiukkeni.
Kempin valtasi hurja halu päästä irti. Käsi, joka kuului siteeseen
käärittyyn käsivarteen, tarttui hänen olkapäähänsä, ja äkkiä hänet
kaadettiin taaksepäin vuoteelle. Hän avasi suunsa huutaakseen. Silloin
työnnettiin lakanan nurkka hänen hampaittensa väliin. Näkymätön Mies
piti häntä töykeästi pitkällään, mutta hänen käsivartensa olivat
vapaat. Hän löi ja koetti hurjasti potkia.
"Pysykäähän järjillänne", virkkoi Näkymätön Mies pitäen hänestä kiinni,
vaikka oli saanut kylkiluihinsa iskun. "Taivaan tähden, te saatte minut
pian raivostumaan."
"Maatkaa paikallanne, hupsu!" karjui Näkymätön Mies Kempin korvaan.
Kemp rimpuili vieläkin vähän aikaa, mutta jäi sitten makaamaan hiljaa.
"Jos huudatte, lyön kasvonne mäsäksi", virkkoi Näkymätön Mies
vapauttaen hänen suunsa. "Minä olen Näkymätön Mies. Se ei ole mitään
hulluutta eikä noituutta. Olen todellakin Näkymätön Mies. Ja tarvitsen
apuanne. En tahdo loukata teitä, mutta jos käyttäydytte mielettömän
moukan tavalla, niin minun täytyy. Ettekö muista minua, Kemp? Griffin,
yliopistotoverinne."
"Antakaa minun nousta", pyysi Kemp. "Pysyn siinä, missä olen. Ja
sallikaa minun istua hetkinen rauhassa."
Hän nousi ja tunnusteli niskaansa.
"Minä olen Griffin, yliopistotoverinne, ja olen tehnyt itseni
näkymättömäksi. Olen vain tavallinen mies, teille tuttu mies, joka on
käynyt näkymättömäksi."
"Griffin?" kysyi Kemp.
"Griffin", vastasi Ääni. "Teitä nuorempi ylioppilas, tavattoman
vaaleaverinen, kuusi jalkaa pitkä ja tukeva -- mies, jolla oli
vaaleanheleät kasvot ja punaiset silmät, sama, joka sai kemian
palkinnon."
"Olen ihan ymmällä", sanoi Kemp. "Aivoissani kohisee. Mitä tällä on
tekemistä Griffinin kanssa?"
"Minä _olen_ Griffin."
Kemp mietti. "Se on hirveää", virkkoi hän. "Mutta mikä noituus voi
tehdä miehen näkymättömäksi?"
"Se ei ole noituutta. Se on luonnollinen ja täysin ymmärrettävä
ilmiö..."
"Se on hirveää!" huudahti Kemp. "Kuinka ihmeessä...?"
"Se on kyllä hirveää. Mutta minä olen haavoittunut ja kipeä
ja väsynyt... Hyvä Jumala! Kemp, te olette mies. Ottakaa asia
rauhalliselta kannalta. Antakaa minulle vähän ruokaa ja juomaa ja
sallikaa, että istun täällä."
Kemp tuijotti siteeseen ja sen liikkuessa huoneen poikki hän näki, että
korituolia vedettiin lattialla hänen vuoteensa viereen. Se natisi, ja
istuinsija painui noin neljännestuuman alemmaksi. Hän hieroi silmiään
ja tunnusteli taas niskaansa. "Tämä voittaa vielä aaveetkin", virkkoi
hän ja nauroi tylsästi.
"Se on parempi. Luojan kiitos, te alatte tulla järkiinne!"
"Tai tyhmistyä", sanoi Kemp ja hieraisi rystysillä silmiään.
"Antakaa minulle vähän viskyä. Olen kuolemaisillani."
"Eipä se siltä tuntunut. Missä te olette? Jos nousen, niin enkö törmää
teihin? _Tuossako?_ Kas niin. Viskyä... Tässä on. Mihinkä sen annan
teille?"
Tuoli natisi, ja Kemp tunsi lasia vedettävän kädestään. Hän ponnisti
voidakseen antaa sen tapahtua. Hänen kaikki vaistonsa sotivat sitä
vastaan. Lasi pysähtyi ilmassa noin parinkymmenen tuuman päähän tuolin
etusyrjän yläpuolelle. Hän tuijotti siihen tavattoman ällistyneenä.
"Tämä on -- tämän _täytyy_ olla -- hypnotismia. Te olette varmaankin
vain luulotellut, että olette näkymätön."
"Loruja", sanoi Ääni.
"Se on mieletöntä!"
"Kuulkaahan minua."
"Minä todistin lopullisesti tänä aamuna", aloitti Kemp, "että
näkymättömyys..."
"Mitä merkitystä teidän todistuksillanne on! Minun on nälkä", sanoi
Ääni, "ja yö on kolea alastomalle miehelle".
"Ruokaako?" kysyi Kemp.
Viskylasi kallistui. "Niin", virkkoi Näkymätön Mies kulauttaen sen
tyhjäksi. "Onko teillä aamunuttua?"
Kempiltä pääsi hiljainen huudahdus. Hän meni vaatekaapin luo ja otti
esille tummanpunaisen mekon. "Kelpaako tämä?" kysyi hän. Se otettiin
hänen käsistään. Hetkisen se riippui rentonaan ilmassa, liehui sitten
kuin noiduttu, seisoi täyteläisenä ja säädyllisenä napittaen itseään ja
istuutui tuolille.
"Alushousut, sukat ja tohvelit tekisivät hyvää", sanoi Näkymätön
lyhyesti. "Ja ruoka."
"Mitä tahansa. Mutta tämä on järjettömintä, mitä koskaan eläissäni olen
kokenut!"
Hän penkoi laatikoitaan löytääkseen pyydettyjä esineitä ja lähti sitten
alakertaan tutkimaan ruokasäiliötä. Sieltä hän palasi tuoden muutamia
kylmiä kyljyksiä ja leipää, veti esille kevyen pöydän ja pani ruuat
vieraansa eteen.
"Älkää välittäkö veitsistä", sanoi vieras, ja ilmassa riippui kyljys
samalla kun kuului nakertelua.
"Haluan aina saada jotakin päälleni, ennenkuin rupean syömään", virkkoi
Näkymätön Mies suu täynnä, syöden ahnaasti. "Omituinen mieliteko."
"Luullakseni tuo ranne on kunnossa?" sanoi Kemp.
"Uskokaa minua", vakuutti Näkymätön Mies.
"Kaikesta kummallisesta ja ihmeellisestä..."
"Aivan niin. Mutta olipa omituista, että satuin tunkemaan
_teidän_ taloonne saadakseni haavani sidotuksi. Se on ensimmäinen
onnenpotkaukseni. Joka tapauksessa aioin nukkua täällä tämän yön.
Teidän pitää se kestää! Onhan se ikävä kiusa, että vereni näkyy.
Tuollakin on oikea lammikko. Huomaan, että se hyytyessään muuttuu
näkyväksi. Olen muuttanut vain elimellisen kudoksen, ainoastaan niin
pitkäksi ajaksi kuin olen elossa... Minä olen ollut täällä jo kolme
tuntia."
"Mutta kuinka se käy päinsä?" aloitti Kemp melkein vihaisesti. "Hitto
vieköön! Koko juttuhan on järjetön alusta loppuun."
"Täysin järjellinen", sanoi Näkymätön Mies, "aivan järjellinen".
Hän kurkotti ottamaan viskypullon. Kemp tuijotti ahmivaan aamumekkoon.
Kynttilänsäde, joka tunkeutui oikean olkapään repeytymästä, loi
valokolmion vasemmanpuolisten kylkiluitten kohdalle.
"Mitä ne laukaukset olivat?" kysyi tohtori. "Kuinka ampuminen alkoi?"
"Eräs hupsu mies -- tavallaan liittolaiseni, hitto hänet periköön! --
koetti varastaa rahani, ja niin hän tekikin."
"Onko hänkin näkymätön?"
"Ei."
"Entä sitten?
"Enkö saisi syödä vähän enemmän, ennenkuin kerron teille kaikki? Minun
on nälkä, ja kärsin tuskia. Ja te tahdotte, että kertoisin juttuja!"
Kemp nousi. "Ette suinkaan te ampunut?" kysyi hän.
"En minä", sanoi vieras. "Jokin hullu, jota en ole koskaan nähnyt,
laukaisi umpimähkään. Monet ihmiset pelästyivät. He kaikki pelästyivät
minua. Hitto heidät vieköön. Kuulkaahan, Kemp -- minä haluaisin syödä
enemmän."
"Minä menen alakertaan katsomaan, mitä voisin löytää sieltä lisää",
virkkoi Kemp. "Pelkäänpä, ettei siellä ole paljon."
Syötyään, vieläpä oikein runsaasti, Näkymätön Mies pyysi sikaaria. Hän
puraisi pään poikki kiivaasti, ennenkuin Kemp ehti antaa veitsen, ja
kirosi ulomman lehden irtaantuessa.
Omituista oli nähdä hänen polttavan. Hänen suunsa ja kurkkunsa,
nielunsa ja sieraimensa alkoivat näkyä jonkinlaisina pyörivinä
savuputkina.
"Siunattu asia, että saa tupakoida", virkkoi hän ja puhalteli
pontevasti. "Olipa onni, että tapasin teidät, Kemp. Teidän pitää auttaa
minua. Ajatelkaahan, että osuin tänne juuri nyt, kun olen oikein lemmon
pinteessä -- luullakseni olen ollut ihan järjiltäni. Millaista olenkaan
saanut kokea! Mutta selvittäkäämme nyt asiat, antakaahan minun kertoa
teille."
Hän otti lisää viskyä ja soodavettä. Kemp nousi, katsahti ympärilleen
ja haki itselleen lasin viereisestä tyhjästä huoneesta.
"Se on hurjaa -- mutta luullakseni voin sentään juoda."
"Te ette ole paljon muuttunut, Kemp, näinä kahtenatoista vuotena.
Te kohtuulliset miehet ette muutu. Kylmät ja säännölliset... Mutta
kuulkaahan! Ryhtykäämme yhdessä työhöni".
"Mutta kuinka se kaikki tapahtui?" kysyi Kemp, "ja millä lailla
muutuitte tuollaiseksi?"
"Herran tähden, antakaa minun polttaa hetkinen rauhassa. Sitten alan
kertoa teille."
Mutta juttu jäi sinä iltana kertomatta. Näkymättömän Miehen ranteessa
alkoi taas tuntua tuskia. Hän oli kuumeinen ja uupunut ja alkoi taas
hautoa mielessään takaa-ajoa kukkulan rinnettä alas ja ravintolan luona
sattunutta kahakkaa. Hän aloitti kertomuksensa ja poikkesi siitä. Hän
puhui katkonaisesti Marvelista ja veti savuja kiihkeämmin, ja hänen
äänensä kävi vihaiseksi. Kemp koetti käsittää niin paljon kuin voi.
"Hän pelkäsi minua -- sen huomasin hyvinkin, että hän pelkäsi",
toisteli Näkymätön Mies moneen kertaan. "Hän koetti pujahtaa käsistäni
-- alituisesti hän pyrki poikkeamaan syrjään! Mikä hupsu minä olenkaan!"
"Se rakki!"
"Olin raivoissani. Olisin voinut tappaa hänet..."
"Mistä saitte ne rahat?" kysyi Kemp äkkiä.