"Tekisitte ystävällisesti, herra, jos säästäisitte kiroukset
itsellenne", huomautti rouva Hall.
Vieras näytti siinä seisoessaan entistä vihaisemmalta sukeltajan
naamarilta. Yhteinen mielipide vakiintui ravintolahuoneessa siihen
suuntaan, että rouva Hall nyt oli voiton puolella. Vieraan seuraavat
sanatkin osoittivat samaa.
"Kuulkaahan, kunnon vaimo..." aloitti hän.
"Älkää sanoko 'kunnon vaimoksi' _minua"_, vastasi rouva Hall.
"Olenhan maininnut teille, etten ole saanut odottamaani rahalähetystä."
"Rahalähetystä, juuri niin!" sanoi rouva Hall.
"Mutta kuitenkin luulen taskussani olevan..."
"Sanoitte minulle kolme päivää sitten, ettei teillä ollut muuta kuin
punnan verran hopeaa."
"Niin, mutta olen löytänyt vähän lisää."
"Ohoh!" kuului tarjoilupöydän luota.
"Olisipa hauska tietää, mistä olette rahaa löytänyt!" huomautti rouva
Hall.
Se näytti kovasti kiusaavan vierasta. Hän polki jalkaansa. "Mitä
tarkoitatte?" kysyi hän.
"Sitä vain, että olisi hauska tietää, mistä olette löytänyt", toisti
rouva Hall. "Ja ennenkuin otan vastaan suoritusta laskusta tai tuon
aamiaista tai teen mitään muutakaan, on teidän selitettävä minulle
pari seikkaa, joita en ymmärrä, ja joita ei kukaan ymmärrä, ja jotka
jokainen kovasti haluaisi ymmärtää. Haluaisin tietää, mitä olette
tehnyt tuolilleni yläkerrassa, ja haluaisin tietää, mistä johtuu,
että huoneenne oli tyhjä, ja kuinka pääsitte taas sisään. Kaikki
tässä talossa asuvat tulevat sisään ovista, se on oikein sääntö tässä
talossa, mutta niin te _ette_ tehnyt, ja nyt minä tahtoisin tietää,
_kuinka_ te tulitte. Ja haluaisin tietää..."
Äkkiä vieras kohotti hansikkailla verhotut kätensä nyrkkiin
puserrettuina, polki jalkaansa ja sanoi: "Vaietkaa!" niin tavattoman
kiivaasti, että rouva Hall paikalla katkaisi sanatulvansa.
"Ette ymmärrä", huusi vieras, "kuka minä olen tai mitä minä olen.
Minä näytän teille. Jumaliste, minä näytän teille!" Sitten hän painoi
kämmenensä kasvoilleen ja veti sen takaisin. Hänen kasvojensa keskiosa
muuttui tyhjäksi onteloksi. "Katsokaa", sanoi hän. Hän astui lähemmäksi
ja ojensi rouva Hallille jotakin, minkä tämä otti koneellisesti vastaan
tuijottaen hänen muuttuneisiin kasvoihinsa, mutta kiljaisi äkkiä
huomatessaan, mitä se oli, pudotti ja horjahti taaksepäin. Nenä -- se
oli vieraan nenä, ihonvärinen ja kiiltävä! -- vieri lattialle, saaden
aikaan samanlaisen äänen kuin irtonainen pahvikappale.
Sitten mies tempaisi silmälasit irti, ja jokainen ravintolahuoneessa
oleva alkoi läähättää. Hän otti hatun päästään ja voimakkaalla
sivalluksella repäisi irti viiksensä ja siteensä. Jonkun aikaa he
kestivät tätä. Mutta vihdoin kohahti tarjoiluhuoneen läpi kamala
aavistus. "Hyvä Jumala!" huudahti joku, ja kaikki perääntyivät.
Se oli ilkeintä kaikesta. Rouva, joka seisoi kauhistuneena suu auki
kirkaisi kamalan näyn edessä ja juoksi ovelle. Kaikki alkoivat
liikehtiä. He olivat valmistautuneet näkemään arpia, epämuodostumia,
hirveitä kauhunkuvia -- mutta ei tyhjää! Siteet ja tekotukka lentelivät
käytävän poikki tarjoiluhuoneeseen, pakottaen erään poikaviikarin
hypähtämään syrjään sitä välttääkseen. Ihmiset kompastuivat toinen
toiseensa rynnätessään alas portaita. Sillä mies, joka seisoi siinä
huutaen joitakin hajanaisia selityksiä, oli tukeva, huitova vartalo
takinkaulukseen asti, mutta sen yläpuolella -- tyhjää, ei mitään
näkyvää!
Kylässä kuulivat ihmiset huutoja ja kiljumista, ja katsahtaessaan
tietä pitkin he näkivät "Vaunuista ja Hevosista" purkautuvan väkeä
hurjaa vauhtia. He huomasivat rouva Hallin kaatuvan ja Teddy Henfreyn
hypähtävän välttääkseen hänen päälleen astumista. Sitten he erottivat
Millien pelästyneet huudot, kun hän äkkiä ilmestyessään keittiöstä,
kuultuaan tarjoiluhuoneesta meteliä, oli takaapäin törmännyt päättömään
mieheen. Ne lakkasivat kuitenkin heti.
Kaikki maantiellä olevat -- makeiskauppias, kookospähkinäkaihtimen
pystyttäjä ja hänen apulaisensa, kiikun omistaja, pienet tytöt ja
pojat, maalaiskeikarit, pirteät piiat, puseroihin puetut vanhemmat
naiset ja mustalaisvaimot esiliinat edessä -- lähtivät heti
juoksujalassa majataloon päin, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa pyöri
edestakaisin, kiljui ja kyseli, selitti ja pauhasi rouva Hallin
huoneiston ulkopuolella ehkä nelikymmenhenkinen joukko, joka kasvoi
nopeasti. Jokainen näytti halukkaalta puhumaan heti paikalla, ja
tuloksena oli Baabelin sekamelska. Muutamat tukivat rouva Hallia,
joka oli nostettu maasta pyörtyneenä. Hämminki oli tavaton, ja
silminnäkijät huusivat vimmatusti uskomattomia todistuksiaan. "Uh, sitä
mörköä!" "Mitä hän sitten on tehnyt?" "Onko hän lyönyt tyttöä, onko?"
"Luullakseni hän hyökkäsi veitsi kädessä tytön kimppuun." "Ei pään
näköistäkään, sen sanon. En käytä mitään kuvakieltä. Tarkoitan miestä,
jolla ei ole päätä." "Mitä loruja! Se on joku taikatemppu." "Hän heitti
pois verhonsa, hän..."
Tunkeillessaan lähemmäksi, voidakseen nähdä avoimesta ovesta sisään,
väkijoukko painautui hyökkääväksi kiilaksi, jonka rohkein kärki oli
lähinnä majataloa. "Hän seisoi hetken paikallaan, minä kuulin piian
huutavan, ja silloin se kummitus kääntyi. Minä näin tytön helmojen
vilahtavan, ja mies lähti hänen perässään. Ei kestänyt kymmentäkään
sekuntia. Silloin hän tulee takaisin veitsi kädessään ja leipä, seisoi
aivan kuin tuijottaen. Siitä on vain tuokio. Sitten hän meni sisään
tuosta ovesta. Sanon teille, ettei hänellä ole ollenkaan päätä. Hän
katosi ihan äsken..."
Takana oli jotakin häiriötä, ja puhuja vaikeni astuakseen syrjään
pienen kulkueen tieltä, joka marssi hyvin päättävästi taloon päin.
Ensimmäisenä astui Hall, hyvin punaisena ja tuiman näköisenä, sitten
Bobby Jaffers, kylän poliisi, ja perässä varovainen Wadgers. Heillä oli
nyt mukanaan vangitsemiskäsky.
Ihmiset huusivat ristiriitaisia selityksiä äskeisistä tapauksista. "Pää
tai ei", sanoi Jaffers. "Olen saanut tehtäväkseni vangita hänet, ja
kyllä minä vangitsenkin."
Hall nousi portaita ylös, meni suoraa päätä vierashuoneen ovelle
ja huomasi sen olevan auki. "Konstaapeli", lausui hän, "tehkää
velvollisuutenne".
Jaffers astui sisälle, hänen jäljessään Hall ja viimeisenä Wadgers.
Hämärässä valaistuksessa he näkivät edessään päättömän vartalon, jolla
oli toisessa hansikkaaseen pistetyssä kädessään jyrsitty leivänsyrjä ja
toisessa juustonpala.
"Tuossa hän on", sanoi Hall.
"Mitä pirua tämä on?" kuului vihainen kysymys oudon olennon kauluksen
yläpuolelta.
"Te olette hiton kummallinen, herra", vastasi Jaffers, "mutta pää
tai ei, vangitsemiskäskyssä sanotaan 'mies', ja velvollisuus on
velvollisuus..."
"Pysykää loitolla", ärjäisi olento, samalla kun se vetäytyi taaksepäin.
Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui
pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa.
Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja.
Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään
vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja
näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun,
joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall
lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi
niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi
Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni
takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään
jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.
"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.
Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan
potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään
päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli,
vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja
Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi.
Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen
ilmaan kirpeätä hajua.
"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan,
ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja
kädetön, -- sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan
samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.
Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä,
mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä
auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin
käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta,
että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en
voikaan panna näitä paikoilleen."
Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen
vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti.
Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti
hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.
"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä.
Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas
hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää
käsivarteni..."
Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän
veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa
silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on,
että olen tässä kokonaisena -- pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta
satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä
olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen
tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"
Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat
irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet
puuskassa.
Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli
hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan
parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"
"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy
kimppuuni..."
"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä
jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain
vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on
pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen
taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."
"Entä sitten?"
"Ja asianhaarat osoittavat selvästi..."
"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.
"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen..."
"No niin", sanoi vieras, "minä tulen. Minä _tulen_. Mutta ei mitään
käsirautoja."
"Ne pannaan tavallisesti", huomautti Jaffers.
"Ei käsirautoja", määräsi vieras.
"Suokaa anteeksi", pyysi Jaffers.
Äkkiä päätön olento istuutui, ja ennenkuin kukaan ennätti käsittää,
mitä oli tekeillä, oli tohvelit, sukat ja housut potkaistu pöydän alle.
Sitten hän taas hypähti ylös ja lennätti takkinsa pois.
"Lakatkaa tuosta", sanoi Jaffers käsittäen, mistä oli puhe. Hän tarttui
liiveihin, jotka rimpuilivat vastaan. Paita pujahti ulos niistä ja
jätti ne velttoina ja tyhjinä hänen käteensä. "Pitäkää kiinni hänestä!"
huusi Jaffers kovalla äänellä. "Jos hän vain saa vaatteet päältään..."
"Pitäkää kiinni hänestä!" huusi jokainen, ja kaikki hyökkäsivät käsiksi
liehuvaan valkeaan paitaan, joka oli nyt ainoa näkyvä osa vieraasta.
Paidan hiha läimäytti Hallin kasvoihin tarkasti tähdätyn iskun, joka
esti hänet jatkamasta lähestymistään käsivarret levällään ja paiskasi
hänet taaksepäin suntion, vanhan Toothsomen päälle. Samassa tuo
vaatekappale kohosi ja alkoi heilua ja riippua irtonaisena käsivarsista
aivan kuin miehen pään yli heitetty paita. Jaffers tarttui siihen,
mutta auttoi vain siten sen pois vetämistä. Hän sai ilmasta iskun
vasten suutaan, kohotti raivoissaan lyhyen keppinsä ja loi Teddy
Henfreytä vimmatusti päälaelle.
"Olkaa varuillanne!" huusi jokainen, asettuen umpimähkään
puolustusasentoon saamatta kuitenkaan mitään käsiinsä. "Tarttukaa
kiinni häneen! Sulkekaa ovi! Älkää antako hänen päästä pakoon. Nyt
kosketin johonkin. Täällä hän on!" Täydellinen äänten sekamelska
pääsi vallalle. Näytti siltä kun jokainen olisi saanut äkkiarvaamatta
iskun. Sandy Wadgers, harkitsevana niinkuin aina ja äly nenään osuneen
kovan iskun kirkastamana, avasi taas oven ja astui ulos ensimmäisenä
meluavasta joukosta. Toiset, jotka seurasivat hillittöminä, ahtautuivat
hetkiseksi oviaukon luona nurkkaan. Iskuja sateli yhä. Unitaarilahkoon
kuuluvalta Phippsiltä taittui etuhammas, ja Henfrey sai korvarustoonsa
vamman. Jaffersiä iskettiin leuan alle, ja kääntyessään hän kosketti
johonkin, mikä ahdingossa oli tunkeutunut hänen ja Huxterin väliin
ja esti heitä pääsemästä toistensa viereen. Hän tunsi lihaksisen
rintakehän, ja seuraavalla hetkellä syöksyi kokonainen lauma
rimpuilevia, kiihtyneitä miehiä eteiseen, joka oli täynnä väkeä.
"Nyt minä sain sen kiinni!" huusi Jaffers tunkeutuen ja hoiperrellen
heidän kaikkien välitse ja painiskellen kasvot tulipunaisina ja suonet
pullollaan näkymättömän vihollisensa kanssa.
Miehet kompuroivat oikealle ja vasemmalle, kummallisen rymäkän
siirtyessä nopeasti ulko-ovea kohti ja pyöriessä alas kuusi
porrasaskelta. Jaffers huusi tukehtuneella äänellä pitäen kuitenkin
lujasti kiinni, mutta tehden väärän liikkeen polvellaan hän pyörähti
ympäri ja kaatui raskaasti pää edellä soralle. Vasta silloin hänen
sormensa hellittivät otteensa.
Kuului kiihkeitä huutoja: "Tarttukaa kiinni häneen!" "Näkymätön!" ja
niin edespäin, ja eräs nuorukainen, toispaikkalainen, jonka nimeä ei
tiedetty, hyökkäsi paikalla sisään, tarttui johonkin, menetti otteensa
ja kaatui maassa makaavan konstaapelin päälle. Tien keskikohdalla
kiljaisi eräs nainen, kun jokin sysäsi häntä, ja koira, joka nähtävästi
oli saanut potkun, vingahti ja lähti ulvoen juoksemaan Huxterin pihalle.
Siihen päättyi Näkymättömän Miehen karkaaminen. Jonkun aikaa ihmiset
seisoivat hämmästyneinä ja huitoen, ja sitten seurasi pakokauhu, joka
hajoitti heidät pitkin kylää, niinkuin vihuri lennättää varisseet
lehdet. Mutta Jaffers makasi ihan hiljaa, kasvot ylöspäin ja polvet
koukussa majatalon portaiden juurella.