Vieras meni "Vaunujen ja Hevosten" pieneen vierashuoneeseen noin
puolikuuden ajoissa aamulla ja viipyi siellä melkein keskipäivään
asti, ikkunankaihtimet alas laskettuina, ovi suljettuna, kenenkään
uskaltamatta lähestyä häntä Hallin epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
Koko tämä aika oli hänen täytynyt paastota. Kolme kertaa hän soitti
kelloa, kolmannella kerralla raivoisasti ja pitkään, mutta ei kukaan
vastannut hänelle. "Hän ja hänen 'menkää helvettiin', en muutakaan
sano", puuskui rouva Hall.
Pian saapui varmistumaton huhu pappilaan tehdystä murtovarkaudesta, ja
silloin yhdistettiin erinäisiä seikkoja keskenään. Hall lähti Wadgersin
seuraamana pormestarin, herra Shuckleforthin, luo kysymään neuvoa.
Ei kukaan uskaltanut mennä yläkertaan. Ei voinut tietää, mitä vieras
puuhaili. Silloin tällöin hän asteli kovaa vauhtia edestakaisin, pari
kertaa kuului kiroustulva, paperin repimistä ja helisevää pullojen
särkymistä.
Pieni ryhmä pelästyneitä, mutta uteliaita ihmisiä paisui yhä. Rouva
Huxter tuli tien toiselta puolelta; muutamia iloisia nuorukaisia, jotka
loistivat mustissa, valmiina ostetuissa takeissa ja paperiruusuke
kaulassa -- sillä olihan nyt helluntaimaanantai -- liittyi joukkoon,
tehden sekavia ja sekoittavia kysymyksiä. Nuori Archie Harker erosi
muista marssimalla pihan poikki ja koettamalla kurkistaa sisään
kaihtimien alta. Hän ei voinut nähdä mitään, mutta uskotteli näkevänsä,
ja muita Ipingin nuorukaisia yhtyi heti häneen.
Silloin oli kaunein helluntaimaanantai mitä kuvitella voi, ja pitkin
raittia oli rivissä ainakin kymmenkunta telttaa, olipa ampumaratakin,
ja pajan vieressä ruohikolla oli kolme keltaisen ja ruskean väristä
vaunua ynnä muutamia koreankirjavia muukalaisia kumpaakin sukupuolta,
jotka pystyttivät kookospähkinän väristä kaihdinta. Herroilla oli
siniset villanutut, naisilla valkeat esiliinat ja hyvin muodinmukaiset
hatut, joissa oli raskaat sulat. Woodyer "Punaisesta Kilistä"
ja suutari Jaggers, joka myöskin möi toisen luokan polkupyöriä,
pingoittivat tien poikki nuoraa, johon oli kiinnitetty lippuja ja
kuninkaallisia kunniamerkkejä. Näitä oli alkujaan käytetty ensimmäistä
Victoria-kuningattaren riemujuhlaa vietettäessä.
Sisällä vierashuoneen keinotekoisessa hämärässä, johon tunkeutui
ainoastaan heikko auringon kajastus, tuijotti merkillinen matkustaja
nälkäisenä, niinkuin meidän on otaksuttava, ja peloissaan epämukaviin
kuumiin kääreisiinsä verhottuna tummien silmälasiensa läpi paperiinsa
tai kilisteli likaisia pieniä pullojaan ja välillä kiroili kovasti
pojille, joiden hän kuuli olevan ikkunan takana, vaikka ei
saattanutkaan heitä nähdä. Takan viereisessä nurkassa oli puolen
tusinan särkyneen pullon kappaleita, ja pistävä kloorinhaju turmeli
ilman. Sen verran me tiedämme siitä, mitä silloin kuultiin ja mitä
jälkeenpäin nähtiin huoneessa.
Puolenpäivän tienoissa hän äkkiä avasi vierashuoneen oven ja jäi
seisomaan ja tuijottamaan ravintolahuoneessa istuviin kolmeen tai
neljään henkilöön. "Rouva Hall", sanoi hän. Joku lähti kömpelösti
kutsumaan rouva Hallia.
Rouva Hall ilmestyi jonkun ajan kuluttua vähän hengästyneenä,
mutta sitä kiukkuisempana. Hall pysyi yhä ulkona. Rouva Hall oli
harkinnut tätä kohtausta ja tuli kädessään pieni tarjotin, jolla oli
suorittamaton lasku. "Laskuanne kai haluatte, herra?" kysyi hän.
"Miksi ei ole tuotu aamiaistani? Miksi ette ole valmistanut aterioitani
ja tullut, kun olen soittanut? Luuletteko minun elävän syömättä?"
"Miksi ette ole maksanut laskuani?" kysyi rouva Hall. "Sen minä
tahtoisin tietää."
"Sanoinhan teille kolme päivää sitten, että odotin rahalähetystä..."
"Sanoin teille kolme päivää sitten, etten minä aikonut odottaa mitään
rahalähetyksiä. Te ette saa moittia sitä, jos aamiaisenne vähän
myöhästyykin, kun minunkin laskuni ovat saaneet odottaa viisi päivää,
vai mitä arvelette?"
Vieras kirosi lyhyesti, mutta pontevasti.