Neljän aikaan, kun oli jo hyvin pimeä ja rouva Hall juuri koetti
rohkaista mieltään mennäkseen kysymään vieraaltaan, haluaisiko hän
teetä, tuli kellokauppuri Teddy Henfrey ravintolahuoneeseen.
"Voi taivas, rouva Hall", sanoi hän, "tämäpä on vasta hirveä ilma
ohutkenkäiselle!" Lunta pyrytti yhä sakeammin.
Rouva Hall myönsi niin olevan ja huomasi sitten, että kellokauppurilla
oli laukkunsa mukanaan. "Kun nyt kerran olette tullut, herra Teddy",
sanoi hän, "niin toivoisin teidän vähän vilkaisevan vierashuoneen
vanhaan kelloon. Se käy ja lyö hyvin kovaa, mutta tuntiosoitin ei tee
muuta kuin näyttää aina vain kuutta."
Henfreyn edellä hän meni vierashuoneen ovelle, koputti ja astui sisään.
Avatessaan oven hän huomasi, että hänen vieraansa istui nojatuolissa
tulen ääressä ja näytti torkkuvan, kääreiden peittämä pää toiselle
puolelle vaipuneena. Huoneen ainoana valaistuksena oli tulen hehku.
Kaikki oli punertavaa, varjomaista ja epäselvää rouva Hallin silmissä,
varsinkin kun hän oli juuri sytyttänyt ravintolahuoneen lampun ja hänen
silmänsä olivat häikäistyneet. Mutta sekunnin ajan hänestä näytti
kuin tuolla miehellä, jota hän katseli, olisi suunnaton suu aivan
ammollaan, laaja, uskomattoman iso suu, joka kerrassaan nieli hänen
kasvojensa alaosan. Se oli hetken vaikutelma: valkeaan kääritty pää,
hirveät silmälasit ja kammottava aukko sen alapuolella. Silloin vieras
liikahti, suoristautui tuolillaan ja kohotti kätensä. Rouva Hall avasi
ovea enemmän, niin että huone tuli valoisammaksi, ja näki matkustajan
selvemmin, kaulaliina kasvoilla aivan samoin kuin oli nähnyt hänen
aikaisemmin pitelevän ruokaliinaa. Hän luuli varjojen äsken pettäneen.
"Suvaitsetteko, herra, että tämä mies tulee vähän katsomaan kelloa?"
kysyi rouva Hall toipuen hetkellisestä hämmingistään.
"Katsomaan kelloa?" toisti vieras tuijottaen ympärilleen unisen
näköisenä ja puhuen kämmenensä läpi. Sitten hän heräsi paremmin ja
vastasi: "Kyllä."
Rouva Hall lähti hakemaan lamppua, ja matkustaja nousi ja venytteli
itseään. Sitten tuli valoa, ja sisään astuva Teddy Henfrey näki
edessään kääreisiin verhotun henkilön. Hän "nolostui", kuten hän sanoi
jälkeenpäin.
"Hyvää iltaa", virkkoi matkustaja katsahtaen häneen, kuten Henfrey
sanoi, muistellen tummien silmälasien välkettä, "aivan kuin hummeri".
"Toivoakseni", sanoi Henfrey, "en lainkaan häiritse".
"Ette suinkaan", vastasi vieras. "Vaikka käsitykseni mukaan", virkkoi
hän kääntyen rouva Halliin päin, "tämä huone kuuluu minulle yksin".
"Minä otaksuin, herra", sanoi rouva Hall, "että mieluummin soisitte
kellon..."
"Aivan niin", huomautti vieras, "aivan niin, mutta ylimalkaan minä
haluan olla yksin ja rauhassa".
Hän kääntyi selin tulisijaan ja pani kätensä selän taakse.
"Ja heti", virkkoi hän, "kun kello on korjattu, haluaisin mielelläni
vähän teetä. Mutta ei ennen kuin kello on korjattu."
Rouva Hall oli lähtemäisillään huoneesta -- hän ei tällä kerralla
yrittänyt saada keskustelua alkuun, koska ei halunnut Henfreyn
läsnäollessa kuulla nolaavia sanoja -- kun hänen vieraansa kysyi, oliko
hän ryhtynyt mihinkään toimiin Bramblehurstiin jääneiden matkalaukkujen
noutamiseksi. Emäntä vastasi puhuneensa asiasta postinkuljettajalle,
joka voisi tuoda ne seuraavana päivänä.
"Olette siis varma, ettei se käy päinsä aikaisemmin?" kysyi matkustaja.
Rouva Hall vastasi myöntäen, mutta hyvin kylmäkiskoisesti.
"Haluan mainita teille", lisäsi vieras, "että olen kokeita tekevä
tutkija. Olin niin viluissani ja väsynyt, etten tullut siitä
puhuneeksi."
"Niinkö tosiaankin?" virkkoi rouva Hall, jonka mielenkiinto virisi.
"Ja minun matkatavarani sisältävät koneita ja välineitä."
"Ne ovat varmaankin hyvin hyödyllisiä kapineita", huomautti rouva Hall.
"Ja haluan tietysti mielelläni jatkaa tutkimuksiani."
"Se on selvä asia, herra."
"Se vaikutin, joka sai minut tulemaan Ipingiin", puheli vieras
edelleen, varovasti harkiten, "oli halu päästä yksinäisyyteen. En
halua, että minua häiritään työssäni. Paitsi työtäni, eräs tapaturma..."
"Sitähän minä ajattelinkin", tuumi rouva Hall itsekseen.
"Tekee syrjään vetäytymisen tavallaan välttämättömäksi. Silmäni
ovat toisinaan niin heikot ja arat, että minun on tuntikausiksi
sulkeuduttava pimeään -- oikein lukittava itseni seinien sisälle.
Toisinaan -- silloin tällöin. Ei nyt, ei millään muotoa. Sellaisina
hetkinä on pieninkin häiriö, vieraan tulo huoneeseen, ihan kiduttavan
tuskallinen minulle... Nämä asiat pitäisi ymmärtää jo alussa."
"Aivan varmasti", sanoi rouva Hall. "Jos saisin olla niin rohkea ja
kysyä..."
"Siinä on luullakseni kaikki", vastasi vieras niin tyynen ja
vastaanväittämättömän lopullisesti kuin hän osasi, milloin vain tahtoi.
Rouva Hall jätti kysymyksensä ja myötätuntonsa parempaan tilaisuuteen.
Rouva Hallin lähdettyä huoneesta jäi matkustaja yhä seisomaan tulen
eteen ja tuijottamaan, niinkuin Henfrey sanoi, kellon korjausta.
Henfrey teki työtään lamppu vieressään, ja vihreä varjostin loi
hohtavaa valoa hänen käsiinsä, kellon kaappiin ja pyöriin ja jätti
muun osan huonetta pimeäksi. Kun hän katsahti toisaalle, pyöri
hänen silmissään värillisiä pilkkuja. Luonnostaan uteliaana hän oli
ottanut koneiston esille, mikä oli ihan tarpeeton toimenpide --
haluten viivytellä lähtöään ja ehkä päästä puheisiin vieraan kanssa.
Mutta matkustaja seisoi paikallaan ääneti ja liikkumatta. Se alkoi
vähitellen hermostuttaa Henfreytä. Hänestä tuntui kolkon yksinäiseltä
huoneessa. Katsahtaessaan tulisijaan päin hän näki harmaana ja
hämäränä kääreisiin verhotun pään ja suunnattomat, tummat silmälasit,
jotka tuijottivat kiinteästi vihreiden pilkkujen lennellessä niiden
edessä. Se tuntui Henfreystä niin kamalalta, että he jäivät hetkiseksi
tuijottamaan hievahtamatta toinen toiseensa. Sitten Henfrey jälleen
käänsi katseensa. Kerrassaan hankala asema! Olisi mielellään tahtonut
sanoa jotakin. Huomauttaisiko hän, että ilma oli hyvin kylmä tähän
vuodenaikaan?
Hän katsahti vieraaseen kuin tähdätäkseen tämän alkulaukauksen.
"Ilma..." aloitti hän.
"Miksette lopeta ja lähde pois?" kysyi jäykkä olento ilmeisesti vaivoin
hilliten raivoaan. "Teidänhän olisi vain kiinnitettävä tuntiosoitin
kohdalleen. Tehän suorastaan puijaatte minua."
"Kuulkaahan, herra -- minuutti vain enää. Minä vain silmäilin..." ja
Henfrey lopetti työnsä ja lähti pois.
Mutta hän oli äärettömän loukkaantunut. "Hitto vieköön!" mutisi hän
tallustellessaan kylätietä lumisateessa, "täytyyhän kelloa joskus
korjata, _totisesti_."