Suurin salaisuus.
Myöhään illalla kuului kova koputus Elmdenen ovelle.
Laura oli oleskellut huoneessaan koko päivän, ja Roobert, joka oli
pahalla tuulella, poltteli paraillaan piippuaan, kun hänen ajatuksensa
siten tulivat kovasti ja äkkiä keskeytetyiksi. Ulkorappusilla
seisoi Jones, herraskartanon vahvajäseninen pöydänkattaja, lakitta,
pelästyneen näköisenä, märkänä niin että sadepisarat loistivat lampun
valossa hänen sileältä, paljaalta päälaeltaan.
"Pyydän anteeksi, herra Mc Intyre, mutta olkaa hyvä ja tulkaa ylös
herraskartanoon", läähätti hän. "Olemme kaikki levottomia herran
vuoksi".
Roobert sieppasi hattunsa ja syöksyi tiehensä, pelästyneen
pöydänkattajan juostessa hänen rinnallaan.
Se oli ollut onneton päivä, täynnä mielenliikutusta. Nuoren taiteilijan
sydän oli raskas, ja hänen tajunnassaan oli aavistus jostakin
tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan.
"Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme
laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on
salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir.
Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän".
"Mitä merkitsee se?"
"Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään,
puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata
nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin
käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja
kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne
laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir,
mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua,
kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka
hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän
syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki
hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa
mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on
mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan".
He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä,
ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja
palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin
pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa
sisään.
"Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin
lampun".
"Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin
lähestyessä.
"Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa
vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti".
Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan
ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla
paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli
raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään.
Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui
puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi
koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti
sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska
rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja
sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä
keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet
ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn
ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain
mies, kalman kalpea väri kasvoillaan.
Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen
kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen
kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen
pois.
Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä
kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert
ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli
ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen
vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki
koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken
varastossa olleen kullan.
Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan
neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla
puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään
vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään
osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi
kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut
suunnattoman työn.
Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön
pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka
tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se
vielä siellä?
Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan.
Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri
ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma
nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki
paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen
kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty
samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava:
"Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä.
En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä,
etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt
käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne
että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista
hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt
saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on
ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä,
tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista
todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita.
Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi
toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme
suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn
takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä
vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi.
Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja
tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken.
Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut
pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti
vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert,
älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä
iltana.
Teidän Raffles Haw".
"Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti
poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa.
"Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!"
Ja niin herraskartanon kaikki ihmeet vedettiin verhoistaan,
kuvanveistoteokset ja kulta, kirjat ja taulut, ja moni kärsivä mies ja
nainen, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan Raffles Hawista hänen
eläissään, sai syytä siunata häntä hänen kuoltuaan.
Talon osti eräs osakeyhtiö, joka muutti sen vesiparannuslaitokseksi, ja
sen harvinaisen historian tuntevat vain jotkut harvat niistä monista,
jotka sieltä terveyttä tai huvitusta etsivät.
Raffles Hawin rikkauksien tuottama kirous tuntui jatkuvan yhä vielä
hänen kuoltuaankin, Vanha Mc Intyre raivoaa vielä kreivikunnan
hullujenhuoneessa ja kokoilee kaikellaisia vanhoja puu- ja
metallipalasia, kuvitellen niitä kultaharkoiksi.
Roobert Mc Intyre on äreä, pikaluontoinen mies ja etsii alati jotakin,
joka aina häneltä välttyy. Hänen taiteensa on unohtunut ja hän uhraa
mitättömät tulonsa kokonaan kemiallisiin ja sähköopillisiin kokeisiin,
turhaan niiden kautta koettaissaan keksiä sitä ainoata puuttuvaa
rengasta. Sisar hoitaa hänen talouttaan. Hänestä on tullut hiljainen,
mietiskelevä nainen; vielä on hän ylpeä ja kaunis, mutta katkera
ja tyytymätön luonteeltaan. Viime aikoina on hän kuitenkin alkanut
antautua hyväntekeväisyysharrastuksiin, ja on ollut niin suureksi
avuksi mr Spurlingin uudelle kappalaiselle, että ollaan tietävinään
tuskin kestävän houkutusta, vaan ehkä varmistavan itselleen sen
avun pysyväiseksi. Niin sanoo kyläjuoru ja sellaisissa pienissä
yhdyskunnissa huhu harvoin on väärässä.
Mitä Hector Spurlingiin tulee, hän edelleen on hänen majestettinsa
palveluksessa ja näkyy mukautuvan isänsä viisaaseen neuvoon, ettei
mieti naimisiinmenoa, ennenkun on tullut laivan komentajaksi.
Kenties hän on ainoa Raffles Hawin loihtuvoiman yhteyteen joutunut,
jolla on ollut syytä siunata sitä.