"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"
Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet.
Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli
tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa.
Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui
vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla
katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein
seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja
valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään
ja sanoi --
"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka
vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu
jälleen paikoilles!'"
Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen
kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän
ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa
virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen
taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä
merkillinen yhdennäköisyys!"
Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä
kunnioituksella --
"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia
kysymyksiä, jotka --"
"Ja minä vastaan niihin, my lord."
Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta,
prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman
miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas
vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.
Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin -- sanoivat
kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja
Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja
sanoi --
"Tämä on todellakin hämmästyttävää -- mutta enempää se ei ole, kuin
mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja
tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti
häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä
_todistuksia"_, lisäsi protektori.
Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan
mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan
haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle.
Lordprotektori tuumasi -- ravisti päätään -- ja tää ajatus tunkeusi
häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että
häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa
kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi --
"Sir Thomas, vangitkaa tuo. -- Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa
kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä --
"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on,
kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in
prinssinä, _voi_ vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse
teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"
Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin
tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta
suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin
todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili
tuossa hävinneessä valtion sinetissä -- olkoonpa tämä viekas pikku
petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen
oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata
_tähän_ kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään
kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! --
Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa
ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen
hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei
käynytkään sillä lailla -- kuinka he kummastuit kuullessaan hänen
vastaavan levollisesti ja varmasti --
"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos
sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin
synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää
minun yksityiseen kabinettiini palatsiin -- eihän kukaan tunne sitä
paikkaa paremmin kuin te -- ja aivan likellä lattiaa vasemmassa
nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen
naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki,
josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään
muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka
sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti --
tuokaa se tänne."
Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta,
jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä,
ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä
oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet
vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan
tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta
pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen.
Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti --
"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"
Lordi St. John kumartui syvään -- ja siinä huomattiin, että kumarrus
oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut
osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin
keskivälissä heitä -- ja lordi meni matkalleen.
Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä
muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti -- ikäänkuin
kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri;
sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat
erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä
tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi
ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty
jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta
odotusta ja jännitystä -- jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka
vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta
kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin
että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään,
seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta -- silmäänpistävänä
ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin
St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli
yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten
kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä
hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet
kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti
häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi,
kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi --
"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"
Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen
ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet
pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt,
ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa
-- ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia
ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti --
"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin --
eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"
Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom
Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen --
"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"