"Milloinka _hän_ on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"
"Tammikuun viimeisenä päivänä."
"Ja -- sanokaappas -- kuka on tehnyt hänet siksi?"
"Hän itse ja valtakunnan neuvosto -- kuninkaan avulla."
Hänen majesteettinsa säpsähti. "_Kuninkaan_ avulla? _Minkä_ kuninkaan,
hyvä sir?"
"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa
riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea
vastata -- hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard
kuudes -- jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja
kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään
tai ei -- sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan
laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta,
että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan
pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee
niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat
kansaa."
Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä
ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei
hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen,
voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika,
jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen
pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen
käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in
prinssinä -- ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä
kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että
neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa?
Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi -- hänhän oli kaikkivaltias,
ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset
jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää
tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään,
jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen
malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus
kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.
Hendonin kaikki temput olit turhia -- kuningas ei hoiventunut niistä.
Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli
parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen
rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli
vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen
ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa,
ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi
-- "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen
pahoillani, sillä tietysti menetän teidät -- he ei voi kauvan pitää
teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."
He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan
levottomaksi. Hän sanoi tulisesti --
"Te ette vastaa -- mutta sanokaa mulle Herran tähden -- eihän siit' ole
vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään
pelättävää."
Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa
oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni --
"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa,
ettei he ole. Etteivät _tahdo?_ Vai tahtovatko?"
Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä
ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen
vapistuttamalla äänellä --
"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä
auttakoon kantamaan rist -- --"
"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he _tahtovat_ ruoskia
teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä
en sitä kestä. Rohkeutta vain! -- minä pääsen täältä kohta omilleni
jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"
Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.
"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! -- he olit
lohduttajani täällä."
Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta,
joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina
tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä
kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.
Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja
komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi -- olihan
suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja
hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen
hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin
kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.
Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat
sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan
selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin
vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko,
ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan
ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi
talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä
sinne tänne.
Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä
silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän
kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet
vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? --
ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai
kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he
ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä,
kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että
minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa
en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se
päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa.
Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata
sijaan."
Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään.
He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten
näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi
väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt
puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu
niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi
siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes
ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja
naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä
juhlallinen äänettömyys.
Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas
näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä
polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä
sytyttämässä!
Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset
liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja
siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä
ja alkoi rukoilla -- silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä
lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan
ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla
vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti
kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä
kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä
äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli
syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa
hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään;
yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei
saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja
kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä
sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, --
kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten
hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria
vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä
hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen
painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä
öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"
Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä:
"Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt
sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän
karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja
komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä
harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on
terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"
Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja,
joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina,
vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin
rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, -- hän oli tehnyt sen
tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa
varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta
olisi tarjona -- ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja
suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen
vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä
kutojalta -- hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota
syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa
ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä!
-- hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen
pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa.
Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä
myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta.
Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli
lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin,
luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli
julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.
Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia
murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin,
jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä
onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi
raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet
hänen tautinsa jälleen -- voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän
pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha
lakimies -- mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän
oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista,
syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi
syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa
menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella.
Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu
menettämään _mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan_, maksamaan
5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin
poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]
"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa
ja näytti korviensa typistyneet tyngät.