"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset
etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja
sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä,
ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään
pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää -- niin,
enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava
kaikille."
Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä
hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen --
"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei
voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja
salamoida aivan kuin oikea kuningas -- yks'kaikki missä hän on oppinut
temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä
harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi -- ja ellen
minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta
hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni
tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."
Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen
asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas
hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen
vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen
kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen,
että hän tunsi minut -- ja minä luulen, että hän _ei_ tuntenut minua.
Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin.
En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on
oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi
näin: hänen _täytyi_ tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä
muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän _sanoo_, ettei hän mua
tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei
voi: Mutta älä hätäile! -- nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on
Hugh vaikuttanut häneen -- - on käskenyt häntä -- on pakoittanut häntä
valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma.
Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta -- niin, hän oli Hugh'in
pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh
on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava
entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on
hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava
minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta -- ei, hän oli aina
rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä
päivinä -- siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet,
sitä emme myöskään voi pettää."
Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady
Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin,
ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen
kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.
Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle
vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady
Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään
samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden
tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen
hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, _oliko_
hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui --
"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi
varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada
välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin
tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään
rikollista -- mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä
se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin
ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te
_olette_ hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme
nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".
"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän _olen_ tämä poika!"
"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile
teidän vilpittömyyttänne tässä kohden -- mutta mä varoitan teitä,
siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on
tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän
mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte,
niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa;
mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän
sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat
samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran
lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko
seutukunta tietäisi sen -- huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä
tarkoin -- niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi
ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä
kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."
"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka
voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota
siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä,
missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset
hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."
Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski
silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen
jatkaessaan --
"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois
täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni,
joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen
kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja
Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä
vapaat ja makaavat rauhassa -- parempi olisi teillekin olla heidän
muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän
vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen
tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa
kodissaan -- te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää -- älkää
tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä
pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi,
onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."
Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja
seisoi hänen edessään.
"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin,
jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin -- vastatkaa minulle
nyt. Olenko mä Miles Hendon?"
"Ette ole. Min' en tunne teitä".
"Vannokaa!"