Hendon Hall.
Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen
majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn
paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja
maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo
molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan
oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja
pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin
sillalla.
Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa;
hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat
ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen
hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja
kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan.
Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo
sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan.
Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin
kauvan oli ollut suljettuna, -- eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja
kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.
Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui
Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he
yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon
seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin
virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja
valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen
ja vetäen viltin yllensä.
Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin
jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille
siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen
toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa
etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut
häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä
takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten --
kertoi Miles -- meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti
sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi
odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta
ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää;
toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti
hakemaan häntä taas.
"Ja vanha Sanctum Sanctorum _oli_ todellakin hyvin pahoillaan, kun
teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen
naamastaan".
"Niin, totta maarian, _sitä_ en ensinkään epäile!" sanoi kuningas
-- ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli
harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.
Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen
kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli
veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka
valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui
rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili
moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja
ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan
tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän
saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja
siellä syntyisi.
Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie
johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna
maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren
laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava
tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen,
eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada
vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan --
"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä
voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla -- s' on isäni puisto.
Ah, _nyt_ saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on
seitsemänkymmentä huonetta -- ajatelkaappas! -- ja seitsemänkolmatta
palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa
rientäkäämme -- malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".
He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä
heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen
läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko -- ihan samassa
murattipuvussa kuin ennen -- ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss'
on kapakka, vanha Punainen Leijona -- ja tuoll' on vanha tori". "Täss'
on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu -- kaikki entisellään; ihmiset
vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä.
Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin
hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat
käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli
korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa,
kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka
suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla.
Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.
"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä
suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi
ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua,
meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle
-- mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun
minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas,
niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles
Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen
päivään asti!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren
sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä
ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui
sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella
ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui
kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.
"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas!
Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen
puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen
äänensä vielä kerran!"
Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja
suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan -- silmäyksen,
joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui,
sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli
sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä
lausui hän lempeällä äänellä --
"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka.
Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia
maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen
luulette minun olevan?"
"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut
tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.