"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis
jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun _pitää_ tehä. Sinun
täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun _minä_ kerjään. No,
kiellä nyt, jos uskallat!"
Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä
katkaisi sanoen --
"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un
kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala
sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki
kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun
onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää
Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen
ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle
Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' -- ja
muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme
peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."
Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja
hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä,
putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja
vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.
"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja
ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni -- antakaa
mun auttaa teitä ylös." -- "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks,
ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne -- mutta s'on mulle
hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää
kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen
puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa
vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin
suruinensa."
"Yksi penny! -- Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" -- ja
vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä.
"Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika
kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" -- --
"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.
"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"
"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman
veljensä -- joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"
"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes.
Hyi häpeä! -- ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos
ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"
"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt
taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin
antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."
Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli
hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä
ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas,
huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni
päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän
luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi
ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän
jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun
kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden
yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja
turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa
nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle
talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa
puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin
julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.
Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt
olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä
on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen
toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet
haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä
vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.
Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias
eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän
oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui
levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja
kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden
ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan
takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan
kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä,
pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja
kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä
valon vivahus -- aina kaukana -- melkein toisesta maailmasta. Jos hän
oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta,
epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista
virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet.
Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita
mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen
kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt
kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä
tyhjyyttä.
Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien
läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa
ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä.
Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui
takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa.
Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen
tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato
näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki
ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen
astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään
ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä
tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa
puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa,
käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan
tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti
yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa;
ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.
Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja
ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille
niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten
eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti
hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka
loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait
lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.
Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin
väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat
edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta
silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että
jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja
läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa,
pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi
liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut
eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän
aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä
kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen:
ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli
se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja
näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden
pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt
mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja
siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin
paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän
saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän
seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä
ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä
kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä.
Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? -- oliko
se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino
löytyi; sen tiesi hän hyvin -- hän vain ojentaisi kätensä ja saisi
sillä kurin kiinni ongelmasta.
Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada
rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos
pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen -- ei sentähden,
että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä
_tekemäisillään_. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa
eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää.
Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta -- hänen mielensä
oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi
kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi
tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä
tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden
kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi
taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan --
ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin,
käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin
hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui
lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman
vasikan! -- köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan
häntä.
Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja
surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka.
Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän
se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä
olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen
hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt
juur kuin hän.
Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin
vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä
niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän
nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli
niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan,
että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt
lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän
ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin.
Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta
ystäväksi vasikalle.
Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää -- sillä vasikka makasi
lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa -- juolahti se tuuma hänen
mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin.
Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan
vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni
siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden
mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla
untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.
Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta.
Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja
petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä
oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi,
se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan
ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi
ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa -- mutta tämä
kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa
ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua
ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän
painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden
tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään
uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat,
lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat
sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta,
ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei
helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä
kuninkaan kanssa.