"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat
palatsissa."
Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi
karannut hänen päällensä, mutta Canty -- eli Hobbs, kuten nyt hänen
nimensä oli -- kävi väliin ja sanoi --
"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun
tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian
saat vähän syödäkses!"
Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja
kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä
seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa
hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän
makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena
ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein
unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman.
Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun
ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä
jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi
ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään
lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon
rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen
niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi
ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän
kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen
ja virkistävään uneen.
Hyvän ajan perästä -- hän ei tiennyt kuinka pitkän -- heräsivät hänen
aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen
missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä
ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi
hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä -- melun ja rähinän
ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti
päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky
kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa
päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja
loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa
sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli
väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia
ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia
nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin
puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä;
raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja,
joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta
näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri
ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista
olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit
vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja
rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme
kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä
koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden
talutukseen.
Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut
juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului --
"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"
Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput,
jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen
kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki
pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen
lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä,
ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun
sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut
niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja
siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.
Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä
käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan.
Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan
uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut
siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän
sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös
yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin
hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda
jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti
ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä
kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi --
"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime
vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin
visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin
minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää
astua maantielle -- mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."
Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli
pääroisto vastasi --
"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen
ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11]
Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin
lähetään huomisaamuna perästä."
"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä
haavaa?"
"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian
lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa
mennyt vuonna mehtumaarian aikana."
"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."
"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme
vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea
naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa
esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut
päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."
"Hän oli aina moitteeton -- muistan sen hyvin -- oli hyvä nassikka ja
kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä
pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala,
mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."
"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä
taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan
nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se
liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa
käydä kuolemaan -- hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi
koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit
hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit
hänen vanhan, harmaan päänsä -- kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja
sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä
kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli
hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä
tavalla, jost' ei tuu mitään."
Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen
alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin
hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät
pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja
erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly
ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus
kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien
henget.
"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.
"On -- muutamia. Erittäinkin vastatulleita -- kuten pieniä
mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä
maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni
turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, -- ruoskittiin pyövelinrattailla,
paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät
häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen
korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta -- köyhät
saatanat, mikä oli heillä neuvona? -- ja poltettiin poskelle hehkuvalla
rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni
ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on
päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge -- näyttäkää
kunniamerkkinne!"
Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä,
jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä
ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen
paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut;
toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan -- V-kirjainta -- ja
typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi --
"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni
ja lapsineni -- nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta.
Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa,
kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he
ei toki enää oo _Englannissa!_ Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini
koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit
ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat
katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! -- nostakaa kuppinne ja
juokaa sen kunniaksi! -- juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille,
joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit,
kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon,
-- minä ja vaimoni -- laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli
rikos olla nälissään Englannissa -- ja niin meiät ruoskittiin ja
piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle
Englannin laille! -- sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja
hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran
pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset -- no,
kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat.
Juokaa, pojat -- tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille,
jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas --
kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani
-- katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä
muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen
ja myytiin nyt orjaksi -- tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen
pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen
jättänyt. _Orja!_ Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen _orja!_
-- semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani,
ja jos saavat minut käsiinsä -- taivahan kirous sille maalle, jonka
laki on sen keksinyt! -- niin hirtetään minä!"