"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie
minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa?
Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän
katua tekonsa!"
Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian.
Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan,
johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään,
ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan
takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan.
Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä
talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei
ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui
latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään!
Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja
kysyi --
"Missä hän on?"
Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.
Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli
karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen
korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan
päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi
suutuksissaan --
"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"
"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei
ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."
"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä
olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä
maistaa mitä olet tehnyt."