Prinssi ja hänen pelastajansa.
Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta,
poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän
tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin
siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä
lujasti kiinni prinssin -- ei, vaan kuninkaan -- ranteesta. Tuo mahtava
uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta:
"Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän
raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi
paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet;
sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena
muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi
hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi
hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi
kappaleeksi tämän matoisen maan päällä -- silloin toinen roima huuto,
kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön
kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen
lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta
ja eriskummaiselta tämä tuntuukin -- _minä olen kuningas_!"
Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi
sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta,
ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana
valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin
puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja
perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen
rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan;
sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat
rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa
ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen
-- Londonia ja Southwark'ia -- hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta
muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin
sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka
oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit
poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja
oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä -- ja kaikki
heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti
ylimyskuntansa -- hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja
muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä
viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren
historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina
puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit
pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa
oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi,
tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä,
vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään
mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset
ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva,
joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen
hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine
astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja
että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin
itse asiassa -- tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme --
kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa;
sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa
pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.
Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla,
kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia
kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta
seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta
sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei
voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin
kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni
hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja
vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden
loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen
kuuluessa sen päältä.
Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta
"kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille -- nimittäin
mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit
lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me
poikkesimme aineestamme.
Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään
ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni --
"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste.
Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän
oottaa, hunsvotti!" -- ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.