Prinssin vastukset.
Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal
Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä.
Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan
vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä
kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan
vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes
John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa
siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja
sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan
ranteeseensa. Canty ärjäsi --
"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"
Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle
vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä
yksinään pimeässä. -- Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän
pienen välikohtauksen häiritä huviaan.
Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli
suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa
koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja
asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo
istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka
olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin.
Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa
siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle --
"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua,
ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi
miten tahot. -- Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta,
jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"
Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän
heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen --
"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua
puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen
Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."
Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja
melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä
hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen
määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli
vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa
ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen
tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen --
"Oi, Tom raukka, poika raukka!"
Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen
ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden.
Sanoi sitten --
"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt
surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti
puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut
äitisi sydämmen."