"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän
on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän
täytyy pian lähteä City'iin."
Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn
pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin
heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen
liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa
oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi
toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.
Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät
jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin
toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän
tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan
itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi
hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi
vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani
myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho
viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian
täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut
lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä
lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle
-- ja heille myös.
Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden
kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen
edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John --
"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"
"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni
poika on hullu -- hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on
hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"
"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään
epäilyksiä siitä, että -- -- -- että -- -- --"
Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa
arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä,
katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui --
"Puhukaa suunne puhtaaksi -- eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta
kuin minä. Epäilyksiä mistä?"
"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat
mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta
pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta,
että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? --
eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia
vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa _eroitus_, joka erittäin
esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa
ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi
viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen
tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat
hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka
ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan
helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa
lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän
ole mikään prinssi, ja siksi --"
"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko
unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen,
jos kuuntelen teitä."