Toukok. 15:nä 1910.
Sain sinun kirjeesi, Mladen, otin sen mukaani sinne alas kukkivien
ruusujen joukkoon, samoinkuin kannoin kirjeesi sille, joka ei enää elä.
Ja kuitenkin näytti minusta siltä kuin hän istuisi nytkin vielä sillä
penkillä, nousisi seisomaan, tulisi vastaani, ojentaen kätensä sinun
kirjettäsi kohti.
Se uudistui sata kertaa, enemmän kuin sata kertaa. Hänen jokainen
eleensä on kuin kaiverrettu muistiini, näen hänen värisevät kätensä,
katselen hänen hiukan punastuneita kasvojansa, kun hän avaa nopeasti
kirjeen, lukee... ja sanoo: Mladen on hieman surullinen, eli — hänellä
on huolia, tahi — jokin painaa häntä...
Enkä minä voinut ymmärtää mistä hän niin päätteli. En käsittänyt, että
te olitte kaksi yhteen sointuun viritettyä jännettä, ja että vain äiti
tuntee hennoimman värähdyksen lapsensa sielussa, ja että se puhuu
hänelle silloinkin kun se on vaiti.
Istahdin — penkinpäähän, ikäänkuin hän istuisi vieressäni ja minä
koettaisin tehdä hänelle enemmän tilaa. Ympärilläni kukkii ja tuoksuaa
ruusuja, aamun hiljaisuudessa olen kuulevinani hänen hameensa
kahisevan, ja koko hänen rauhallinen, äänetön hyvyytensä leviää
ylitseni. Ja tietämättäni pidän kirjettäsi niinkuin hän lukisi sitä.
Mitä hän nyt sanoisi minulle? Mitä johtopäätöksiä hän tekisi
sinun lyhyestä kirjeestäsi, noista melkein virallisista, kuin
kauppakirjeistä, joissa tiedoitat, että olet suorittanut tutkintosi,
että sinut vihitään kesäkuussa, päivän ilmoitat heti kun saat tietää —
eikä mitään enempää!
Köyhä Julia kuihtuu kuin nuori, liian aikaisin pesästään lentänyt
lintu. Tahtoisin puristaa hänen käsiänsä, tahtoisin puhua hänelle
sinusta, tahtoisin lohduttaa häntä, mutta kuullessaan sinun nimesi,
laajenevat hänen silmänsä kuin pelosta.
Pikku-Julia pelkää, että minä arvaan hänen tuskansa.
Yksi käsi voisi koskettaa hänen sieluansa. Mutta sitä kättä ei enää
ole...