"ANNA-MARJAN" TUHO.
Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.
"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.
Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi
tyhjänä, pohjakuormassa.
Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma"
oli.
Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta,
jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran
likööriä, ja minkä verran silkkiä -- naisten silkkihuiveja ja
silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja
hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa
oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään,
vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:
"10 ankkuria märkää,
65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."
Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen
erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle,
Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin
tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla
joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti
pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin
nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta
kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot
korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri,
olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja
menivät matkaansa. -- Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja
osaksi edellisenä päivänä.
Yö oli pimeä.
Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.
Taivas oli tähdetön, pilvessä.
Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia
lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".
Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla.
"Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen
vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.
"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön
humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä.
Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului
laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet
lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.
"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä
keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu
valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia
pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.
Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos
satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat
alkavat.
Luotsin vene on laivan kupeella.
Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja
asetetut paikoilleen.
Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.
Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.
Kaikki muut valvovat.
Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.
Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin
ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies,
Anttu.
-- Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään -- ainakaan huomenaamuna.
-- No?
-- Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat
päättäneet, ettei lähdetä.
-- Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei
sumua tule.
-- Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä.
Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se
tietää tuhoa laivalle.
-- Taikauskoa.
-- Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta
minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on
maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva
ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille -- eikä
ainoakaan mies siitä.
-- Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.
-- Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä
sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin
hyvänsä. Parasta jäädä tähän. -- Tulehan itse katsomaan niin näet,
mitenkä rotat menevät.
Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin
päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.
Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli
laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan.
Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo
kaamea majanmuutto.
Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena
peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia.
Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos
rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä
hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset
olivat jo uineet näkymättömiin.
-- No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.
-- Paljon niitä olikin!
-- Asia on selvä -- sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu
väkineen.
-- Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin
kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja
pani tupakaksi.
Miehet katselivat synkeinä päämiestään.
-- Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.
-- Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi,
annan minä tästä -- hän veti pistoolin taskustaan -- ja tästä -- vetäen
pistoolin toisesta taskustaan -- ensimmäiselle miehelle, joka yrittää
lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset
miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa
juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä
kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä
lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä
riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen
kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin
onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on
meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen
sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla
virkeinä.
Puhe teki vaikutuksensa.
Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja
skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.
* * * * *
Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä,
että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on
kallis kuorma mukanaan.
Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan
silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse
sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta,
saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.
Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään
näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen
laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa
viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut
puhaltaa.
Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.
Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla,
jonka vertaa ei tunnettu. -- "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa
luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla,
koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti
hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi.
Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän
ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.
Ilta hämärtyi.
Laivaa ei näkynyt.
Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan
purjetta.
Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.
Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle
kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.
Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään.
Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän
läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää
näköpiiriin asti.
-- Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.
-- Ei näkynyt mitään.
-- Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos
tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi
näy!
-- Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi.
Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan
tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä
omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.
Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät
rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi
puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli
silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" --
* * * * *
Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei
ollut lämmittänyt hänen kamariaan.
Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa
keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan
makaamaan tupaan.
Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti
kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä
iltana konjakkia.
Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas
maisteli lasista.
Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi
hän itselleen.
Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.
Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.
Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan,
luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän
torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei
oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja
veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan,
hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia.
Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja
sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa
silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta
ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä,
niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin
sata markkaa!"
Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä
ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.
Kello läheni kymmentä.
Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa
nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella
ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin
vuodeksi.
"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan
vuotta", mietti hän.
Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.
Aika alkaa olla myöhä.
"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran
vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille,
voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!
Juoseppi ei ollut tuhma!
Eihän toki!
Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään
illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se
herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka
mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen
luokseen.
"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn
kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin.
Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi
itsekseen.
Kello löi kymmenen.
Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.
Koko kylä nukkui.
Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.
Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.
Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.
Toimeen!
Hän meni jälleen kamariinsa.
Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti
kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa,
keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti
saaren tyyntä itäsivua.
Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.
Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla.
Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan
"Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi
ristiin rastiin.
"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" -- riemuitsi Juoseppi,
"mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa
Pohjoisriville! -- Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että
'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki
myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä
minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."
Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja
kuusiset airot notkuivat.
Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.
Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.
Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja
kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo
ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.
Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon
säännölliset kumahdukset.
"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin
etköhän vaikene!"
Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin
kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa
olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.
Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat
vielä tänäkin päivänä.
Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen
askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen
vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli
muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.
Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja
oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan
lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.
-- Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.
-- Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.
Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli
sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan
illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut
saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut
koko ajan.
-- Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?
-- No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa
päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello
mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?
-- Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse.
Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.
-- Vai on se vasta niin vähän!
-- Niin vähän se on.
-- Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä
kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun,
kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut
hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen
kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin
tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on
tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa
iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis
kello on puoli kaksitoista.
-- Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään
kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.
-- Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin
saatanalla.
-- Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja
veti konjakkipullon taskustaan. -- Maistas tästä, niin lämpenet!
-- Kiitos. -- No se teki hyvää!
-- Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.
-- Enhän minä sitä pelkää.
-- No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle
maistumaan, niin aletaan toinen!
-- Kiitos vain. Hyvää se oli.
-- Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.
-- No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä.
Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?
-- Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän
vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti
pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.
-- No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies
saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.
-- Mitäs turhia haastat.
-- Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän
Ieva-Liisalle...
-- No, jätä joutavat ja ota ryyppy.
-- Maltahan -- soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen
pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen
ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan,
kun vanha ääni loppuu.
Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea
lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita,
etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.
Sitten ryypättiin taas.
Pian tuli siihen uusi vahtimies.
-- No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.
-- Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.
-- Kaksitoista!
-- Niin niin.
-- Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa
tulijalle. -- Ota ryyppy viluusi sinäkin.
-- Kiitos vain -- kyllä tätä menee.
Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä
Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli
parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun
loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä
välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut,
esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.
Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat
miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua.
Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi
Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi
ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi
miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun
huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat
syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon
ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei
näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla
porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli
sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi,
sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.
Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli
valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota
hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot.
Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos
kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko
koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin
enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa
juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren
saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman
puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi
hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa
teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän
lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa:
Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa.
Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut
saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä.
Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen
kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.
Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista
näkyi tulta.
Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.
-- Kuka siellä? kysyi ukko.
-- Minä vain. -- Avaa ovi.
Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi
tulijan.
-- Aa!! Vanha tuttava, perhana!
-- Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!
-- Jumal'antakoon, käy sisään. -- No mitä helkkaria sinä tähän aikaan
yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?
-- Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja
kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä
yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin,
että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin
menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen,
elleivät henkeäkin. -- Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt
soutamaan kahdeksaa kilometriä!
-- Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys
täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin,
että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista.
Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole
kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon,
ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia
tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä
ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee!
Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on
teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!
-- Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä
syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että
minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi!
Oho! Kyllä minä tiedän!
Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.
-- He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.
-- Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn
katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä
kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon
soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen
yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa...
-- Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään
tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on
kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet
ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi.
Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!
-- He, he! Aina sinä osaat sanoa!
Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.
Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.
Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan
sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä.
Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön
kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän
hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin
kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui
ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi
kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.
* * * * *
Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.
Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun
vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas
ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki
loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi
katsomaan, missä on vika.
Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin
makaamasta ja herätti heidät.
Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina
osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat
vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston
miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen
oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo
katselemaan.
Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä
ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen
heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan.
Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto
oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä
molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos
muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt.
Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä
ole löydetty tähän päivään asti.
Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.
Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.
Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä,
ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että
Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille
vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään
kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".
Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi
pimeyteen.
Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.
Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.
Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe
ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:
-- Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä
"Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön
tuhosta.
-- Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla
todistajia.
-- Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää
ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi
luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto
olisi palanut.
Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että
loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat
virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.
Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja
pommitti häntä ahdistuksillaan.
-- Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä,
minkä sinä viime yönä murhasit. -- Sitten sinut tuomitaan maksamaan
vahingonkorvaus ainakin laivasta -- tavarasta hän ei voine korvausta
vaatia. -- Se käy sinulle sangen raskaaksi. -- Se oli kallis yö sinulle.
Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.
-- Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin
anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen
laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole
kuollut.
-- Tietävätkö ne jo että minä -- tuota epäilevätkö ne minua?
-- Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä
aion ilmoittaa... Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan
minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat...
-- Paljonko sinä tahdot?
-- Tuhat markkaa.
-- Kertakaikkiaanko?
-- No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna
nyt ensin se tuhat.
-- Tehdään vain ihan selvä kauppa.
-- No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.
-- Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. -- Minä
maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei
sinussa ole vilppiä.
-- Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.
Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi
loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten
itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut
humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"