Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui
naapurikylään.
Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille
nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi
nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi
vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi
hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja
syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa
oli kullatut mastojen nupit.
Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet
siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin
hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai
lähelle niitä.
Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin
vanhasta paikasta naapurisaarelta.
Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla
jaloillaan juhannuksen jälkeen.
Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran
kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä
muuksi.
Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan,
helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan
tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan
halvemmalla."
Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi
kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin
vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa
ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa
nyt ovat.
Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.
Halpaa oluttakin!
Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.
Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.
Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja -- hintoja hän alensi kuitenkin
sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa -- teräviä pilalauseita
naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille
ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat
kuluttamistaan henkisestikin.
Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen.
"Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja
terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet
kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että
se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen
pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan,
että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi
tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin,
Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä
vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa,
rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.
Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.
Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja,
täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä
Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin
syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.
Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle
matkalle ilman Samelia.
Sameli päätti jäädä kotiin.
Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha
"Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.
Sameli itse jäi kotiin.
Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.
Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän
pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä
jättää saarta sinä kesänä.
Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan
siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.
Niin se oli.
Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan
kuulutettu -- ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.
Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan
kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla
viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli
aina hänen mielessään.
Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.
Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän
kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin
Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja
sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" -- Ihan selvänä kuului
Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei
nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä
lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.
Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.
Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki
asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.
Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö
vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa,
hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä
hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.
Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.
Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian
kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja
kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon,
alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista,
eräistä laskiaistansseista, luulotteluja -- päteviä hänen mielestään
-- Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen
rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa -- vieläpä nyt naineenakin
miehenä. -- Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin
merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus,
että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi
viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja
ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja,
joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät.
"Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista
laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit!
Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan
Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"
Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi
joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää
hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!
Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin
elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.
Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten
tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen
soittaa, veden pauhata!
* * * * *
Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.
Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.
Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin
ilmat sen sietivät.
Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat
tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.
Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa -- oli
ollut pelkkää tyyntä -- nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan
ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei
riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.
Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen
pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa
vuoteessaan.
Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina
hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle,
oli ilma mikä hyvänsä -- ellei myrsky ollut.
Kirkontornissa soivat lauantaikellot.
Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.
Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä
kesäasunnokseen.
Hän pesi parhaillaan sen permantoa.
Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja
katsellen Anna-Marjan hommailua.
-- Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.
-- No mitenkä niin?, kysyi Sameli.
-- Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan
vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole
tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa
toisensa jälkeen!
-- Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle
kateellinen.
-- Teille!?
-- Niin.
-- Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?
-- On.
-- Kosimista?!
-- Niin, niin, kuulithan.
-- Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja
kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!
-- Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on
päätettävä.
-- Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!
-- Niin.
-- Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.
-- Ei mitään!
-- Niin.
-- Miksi?
-- Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä -- kenen kanssa
hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.
-- Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän
välillämme -- on -- tapahtunut -- emme voi olla yhteenkään menemättä.
-- Tapahtunut?! Herra Jumala! -- Mitä sinä tarkoitat...?!
-- Silloin laskiaisiltana -- kirkon-sakastin portailla -- ja monta
kertaa -- sinä talvena -- ja seuraavana keväänä ja kesänä -- sylissä
istumisia -- suutelemisia -- ja hiukan puheitakin. --
-- Voi, voi, -- kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi
minua!
-- Lapsellinen?!
-- Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista
mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!
-- Niin minä luulen -- enkä jätä sinua muille.
-- Muille!?
-- Niin.
-- Eihän sinun ole tarviskaan jättää!
-- Eikö!
-- Ei -- jos se minusta riippuu -- enkä minäkään halua jäädä toisten
vietäväksi. -- Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä
sinä. Usko se!
-- Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.
-- Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan
mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime
yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän
luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti,
ettei minun tarvisi turvautua koskaan -- vieraaseen ihmiseen.
-- Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?
-- Et -- niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.
-- Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?
-- Ei. -- Ei vähääkään.
-- Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.
-- Nyt päätettävä!
-- Niin.
-- Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä
ja päättää.
-- Kyllä sinä olet. -- Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko
kasvosi -- kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa",
sanoo aina Esa.
Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi
ääneen.
-- Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.
-- Esa on viisas mies!
-- Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja
palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa
ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei
ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa
soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.
-- Esa ei ole rakastanut?!
-- Niin, niin -- tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!
-- Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!"
-- Etkö muka muista?
-- Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun
paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.
-- Piki-Juoseppi!
-- Niin, niin.
-- Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani
olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?
-- Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi -- kuka
hyvänsä, tarkoitan minä.
-- Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt
et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain
kerrankin sen tietää! -- Hyvästi sitten!
Sameli alkoi poistua.
-- Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! -- Tule sisään niin istutaan ja
jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri...
Anna-Marja nauroi.
Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.
Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.
-- Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi -- ei minua ole koskaan
näin naurattanut. -- Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja
räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni
kuoliaaksi! -- No -- haasta nyt.
-- Minä haastoin jo.
-- Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit -- liikaakin. Ota
vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia
jälleen alusta. -- No! Joko peruutat vai?!
-- Sinähän Piki-Juosepista aloit.
-- Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! -- En
mitään muuta.
-- Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi
istunut joku muu, kuka hyvänsä.
-- Sinä olet ylpeä ja itserakas!
-- Olin se kuin olin.
-- Etkä tunnusta olleesi väärässä?
-- En.
-- Ei puhuta sitten mitään.
-- Ei puhuta.
-- Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin
verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun
isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella.
Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan
perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi
jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja
päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär -- en koskaan -- en koskaan --
en koskaan...
-- Mitä "en koskaan"! -- Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin
juuri että ei haasteta mitään.
-- En minä haasta.
-- Mitä sinä teet?
-- Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. -- En koskaan katsele
toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin
soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi:
"Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta
silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" --
kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja -- sinähän
-- olet -- ruma -- hah -- hahhah. --
-- Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?
-- Sanoo -- sanoo! -- Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!
-- Kyllä muistan minäkin sen illan. -- Minä katselin sitä tyttöä
haapiossa...
-- Katselit -- katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua
sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti,
käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun
ei tule tuulta mistään!" -- Hahhahhah -- kyllä minä muistan -- älä
luulekaan...!
-- Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut... En minä
muita ole koskaan ajatellutkaan.
-- Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän
siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo
tänä iltana.
-- Puhu sinä itse äidillesi.
-- No puhun -- mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.
-- Jätetään huomiseen.
-- Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä.
Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa
tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.
-- Minä menen.
Samelin vaikein matka alkoi.
Hän käveli hitaasti.
Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja
miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän
edessä.
Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin
juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja
tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja
heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa
takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli
olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei
Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä
sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät
sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.
Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla
siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.
Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän
tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva
painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.
Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.
-- Joutua työlle, sanoi Sameli.
-- Jumal'antakoon, vastasi isä.
-- Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.
-- Onhan se tavallinen, sanoi isä.
Pitkä vaitiolo.
Sameli tupakoi.
Isä tupakoi ja tervaa.
Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla
ilmaisisi asiansa.
Kumpikaan ei virka mitään.
Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.
Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti
jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan
nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle
ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.
Sameli alkaa puhua.
Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku
muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee
lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.
-- Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän -- niinkuin yhteen
-- menosta. --
Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain
haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.
-- Päätettiin mennä naimisiin...
Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta
ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä
kuitenkin puhumaan.
-- Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä
yrityksestä.
Isä puhuu tervatessaan:
-- Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa
on jo tehty.
Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää
paljon, ei puhuttu mitään.
Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan
saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:
-- No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä
on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän,
aamuvarhaisesta asti. -- No, lähdetäänpäs sitten ylös.
Isä vei Samelin kamariinsa.
Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi
teetä.
Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:
Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. -- Ei mutta, pitihän minulla täällä
kaapissa olla -- vähän. -- Enkös arvannutkin -- vähän konjakkia pullon
pohjassa vielä. -- Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria.
-- Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no
-- anna mennä vain!
Sameli: Kiitos! Riittää jo!
Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. --
Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.
Sameli: Saa nyt nähdä.
Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin -- eikä se lakkaa,
ennenkuin sataa.
Sameli: Niinhän sitä sanotaan.
Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee
sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.)
Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?
Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.
Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.