-- Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!
Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.
Jo näkyy.
Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös
kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen
keulan eteen pohjaan -- yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt
aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.
Piki-Juoseppi vedetään maalle.
Hän selittää maalle päästessään:
-- Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin
tämä jaala miehissä maalle.
Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan.
Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju
maalle.
Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.
Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten.
Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan
laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että
voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison
kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää,
ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.
Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan
pelastumisesta.
Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.
Väkijoukko -- miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä
innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa
vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.
Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti
löytämänsä saaliin nimen.
-- Kaaren tykky!
-- Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!
-- Vesitynnyri -- maavettä vielä sisässä!
-- Hei! Silakkapytty!
-- Leipäpussi tulee täällä!
-- Kajuutan katto!
-- Koija, tyyny, peite...
-- Kompassi -- kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!
-- Peräpeili nimilautoineen!
Ja niin edespäin.
Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään
ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää
huomiotaan häneen.
Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut
määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan,
mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan
sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin
ja laivarikko on laivarikko -- se on enemmän kuin häät, enemmän kuin
talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä -- "eikähän sitä
ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin
nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava
aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa!
Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella
itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. -- Sitä
enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän
pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" --
Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.
Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:
-- No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin
mennäkään!, ja nauroi.
* * * * *
Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus
toteutui täsmälleen.
Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.
Se tapahtui näin.
Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa
leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.
Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.
Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei
sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.
Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän
ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut
tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi
itsekin otti osaa pelastustyöhön.
Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta
kukin kotiinsa.
Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja
varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.
Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen
kalastajan tytär samalta saarelta.
Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja,
sitten purjehtija, sitten kauppias.
Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut
kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän
oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti
ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja,
tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi
myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen
kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät
aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä,
sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon",
niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä
kuunaria -- tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan
niinkutsuttu kuutto -- suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin
tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme
ja puoli viikkoa -- tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua
("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva,
jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli
kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin
puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää
sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan
lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua -- ja
kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään
talon hoidossa ja kaupanpidossa.
Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran
ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä
hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat
kosintaintoiset miehet -- ymmärtäähän tuon! -- sanoivat leskelle
suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin -- paljon
paremmin!!" -- unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään
aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!",
mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala,
kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin
vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"
Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan
ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin
tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin
kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään,
terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.
Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan
tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia
vieraita tuotiin ja niin nytkin.
Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa
pahvisissa soikeissa kehyksissä useita -- voi kuinka monta! --
norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien --
perämiesten ja kapteenien -- valokuvia.
Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.
Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.
Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.
Toista oli Piki-Juosepin!
Hän tosin ei ollut kapteeni -- ei edes perämies, mutta -- oman
laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä -- ja mikä
oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?
Mies.
Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää -- erotus vain
laivan koossa.
Niin se on.
Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja
ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran
erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän
ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni
kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään!
Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"
Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille
konjakkiryypyt.
Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat
vaatteet.
Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja
ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt -- housut ja takin hihat
olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.
Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat
liian isot -- molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.
Kylvyn jälkeen oli vankka ateria -- Juoseppi söi kamarissa ja pojat
tuvassa.
Syönnin ajalla kysyi leski:
-- Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta
johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka
päättyi näin onnettomasti?
-- Pietariin, ostamaan tavaraa.
-- Oletko sinäkin sitten kauppias?
-- En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani
säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa
kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa
kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden
kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja
huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. --
-- Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!
-- Vai niin! -- Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun
se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta
kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia
ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa
kulista. --
-- Neljäkymmentä markkaa!!
Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti
vieläkin kerran: -- -- Neljäkymmentä markkaa!!
-- Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja
päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja
päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne
toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän
jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. --
-- Se on oikein!
-- Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että
rahat.
-- Rahatkinko?!
-- Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat
mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan
kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä
piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin
taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan
kukkarossa. -- Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa
tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa
etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.
Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla -- etsimässä
olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.
Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:
-- Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!
Toisin kuitenkin kävi.
Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä
höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.
Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen
vielä loikoessa vuoteessaan.
Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja
tulineuvot.
-- No, tulepas kahville kapteeni!
Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika,
porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut
haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.
Mutta nyt!
Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.
Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi
lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.
Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen,
"matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.
Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa
kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän
asiaa puotiin -- tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.
Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka
oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille
silkkinauhaa ja nappeja:
-- Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti
varoittavasti nenäänsä.
Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata,
vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.
Kaikki meni hyvin.
Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.
Kun myrsky -- joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen -- meni
ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan
purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat
kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".
Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki
mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion
mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.
Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen
portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!
Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten -- hm -- ikäväähän
tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin
kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.
Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä -- missä ja milloin lieneekin
sitten herännyt ja syntynyt -- ajatus, että tämä laiva taitaakin olla
oma. Ja talo kuin herraspytinki!
Viisi kamaria -- valkeat kaakeliuunit! -- ja tupa.
Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.
Navetta lehmineen.
Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.
Kellarit.
Pellot.
Niityt.
Metsät.
Ja Manta itse!
Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!
Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.
Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.
Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.
Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla
"puotipoikana".
Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi -- "nuorimies, merimies Juoseppi
Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin
kristilliseen avioliittoon.
Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi
sanattomiksi.
Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.
Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen
juotava.
Voi voi!
-- Mokomakin pojannulikka! -- Josta ei tiedä onko se kala vai lintu!
Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus
lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin
taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei
vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi.
Näkihän tuon nyt jokahinen!
Neljän viikon perästä olivat häät.
Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli
kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän
parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy
veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet
jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.
Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen
nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle
vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen
ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle
hongalle ja tervalle.
Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti
jälleen itään, omalle maallensa.
Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:
-- Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja
sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.
Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.
Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:
-- Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.
Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje
toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen
iltaa painui idän alle.