Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät
korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi
ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut
purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin
ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli
purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.
Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle
omalla aluksellaan.
Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi
palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.
Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.
Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa
Samelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.
Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen
seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.
Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä
Anna-Marjaa.
Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.
Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli
Juoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.
Samoin lähtöään.
Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti
tyyniä.
Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.
Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli
valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.
Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.
Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen
Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista
purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai
kalliolle.
Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut
omalta.
Hän ei saanut rauhaa missään.
Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo
lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän,
että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän
minäkään utele mihinkä muut menevät."
Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi
kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.
Näytti tulevan länsituuli.
Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.
Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää
tuntiakaan.
Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja
asian selvittäisi.
Ei tullut ajatuksia loikomalla.
Hän istui tunnin keinutuolissa.
Sama tulos.
Siihen kului pari tuntia.
Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti,
niin eiköhän pää selviä.
Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.
Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten
tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.
Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen
pantu, ennättää sen huomennakin.
Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille
vilpitöntä iloa.
Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä
iltana jaalalle.
Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan
leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin)
ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset
voisikin hillitä.
Samelin laita oli miltei sama -- se ero vain, ettei hän tuntenut mitään
velvollisuuksia lähetä Juoseppia.
Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan
kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden
korot, kuin meni -- meni -- puhuttelemaan -- miestä joka oli ärjäissyt
hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että
henki oli mennä.
Ei!
Ei sinä ilmoisna ikinä!!
Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa
hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen
kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule
tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla
rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.
Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!
Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea
velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.
Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti
häntä vielä enemmän.
Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli
muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.
Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi
on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin
rantakäräjillä.
Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin
Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää
hyväkseen tämänlaista asetta.
Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.
Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.
Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään
kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:
-- On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel,
mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää -- toisista ihmisistä --
niinkuin sinustakin -- sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla
ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo
nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" -- Että
kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa
pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!
-- No -- mitä nyt sitten!?
-- On näes sanonut -- vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut -- eikä
näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan
nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on
kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle
silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee,
että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. -- On näes
sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen
Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa -- että pitää sen
palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi
aviosäädyn jäseneksi. -- Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen,
joka niin sanoo! -- Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle
mitään pahennusta tule... Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin
Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja
lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!
Sameli koetti nauraa.
-- Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle
onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne.
Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai
lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle
sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja
kaukana.
-- Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä
nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai
haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun
rahoissasi!
Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli
seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on
maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein
ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista
paria, mikä heistä tulisi.
Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi
ilmaisukeinoiltaan.
Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea
sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että
sillä parhaillaan isketään sodassa!!
Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin,
jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.
Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana,
jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.
Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa,
nosti kaikki purjeet tuuleen -- tai oikeastaan tyyneen -- ja ankkurinsa
ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi
suoraan itään -- ilman päämäärää.
Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli
sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen
silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.
Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka
kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri
kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä.
Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin
isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun
nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi
ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina
-- vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli
syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi
itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa
kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen
kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.
Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain.
Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle
kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi
lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa
luvatonta liikettä.
Ihme ja kumma!
Helmari ei liiku!
Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.
Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.
Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen
kelluvan jo kaukana.
Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen
liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.
Alusta ei voitu enää ohjata.
Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla
Juoseppi koetti ohjata.
Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet
kannelle.
Yö oli kulunut.
Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.
Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että
idässä alkaa kohota näkyviin maa -- iso asuttu saari meren keskellä,
Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan
naapurisaari.
Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit
mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.
Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin
ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan,
mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että
alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin
alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan
reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen
alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje
veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa
alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita.
Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä
silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä
ja käytiin maata.
Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja
kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla
lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla
vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla.
Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita
näkyvissä -- ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi
pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.
Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt
ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.
Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja
laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti
hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän
metsän takaa korkeat vuoret.
Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.
Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.
Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.
Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.
Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli
kullanhuuhtojan vati kädessään.
Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta,
valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.
Huuhtoi ja huuhtoi.
Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.
Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin
pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.
Vadissa oli kultaa!
Päivä paistoi.
Vesi oli lämmintä.
Päivä paistoi ja kulta kiilsi.
Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.
Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun
Juoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.
Vadissa ei ollut enää kultaa.
Siinä oli jalokiviä.
Juoseppi heräsi.
Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.
Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.
-- Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.
-- Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.
-- Onko näkynyt muita aluksia.
-- Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain
viittoivat.
Juoseppi nousi kannelle.
Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.
Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.
Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka
olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti
mennä kelvottomaksi.
Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja
siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan
lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään
mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin
satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.
Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa -- välimatka rantaan
on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle
ajettumista -- ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se
vasta viime yönä alkoi.
Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.
Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.
Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan -- vanha,
puolimätä alus ruostuneine nauloineen -- mitä se kestäisi!
Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja
lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain
laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain
laineisiin.
Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan,
sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen
saarelainen. --
Sen myönsi Piki-Juoseppi.
Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa
purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa
istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti
Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia
on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että
mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa.
Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta
mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin
että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset
veneillään tänne tai eivät.
Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan
ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.
Heidät oli siis jo maalta huomattu.
Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä
rannalla hommaillaan.
Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.
Hyvä on!
Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.
Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville
kiville, ennenkuin se pohjaa!
Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti.
Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.
Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se
huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.
Mies huusi uudestaan.
Erotti jo sanat:
-- Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!
Kirves esille!
Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen
mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen
otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot
nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat
saivat viskellä niitä mereen.
Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta
jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se
ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.
Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle
päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta
paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien
avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.
Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.
Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle.
Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen
ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen
mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.
Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta.
Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili
kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä
kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat
kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi
polttopuuta!
Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.
Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan,
mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin
mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti
lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja
köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria
katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se
hyväksyttiin.
Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä -- aika ajoin laineet kävivät
siitä yli.
Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.
Maallemeno oli miltei vaaratonta:
Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli
jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan
itsesi miltei läpi veden maalle -- varmasti, jos kohta hitaasti,
varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin
mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin
kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan
joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy
maata kohti. Silloin se vei mukanaan -- ei muuta kuin ennätä muuttaa
käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!
Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä
lähtönsä suhteen.
Maalta täytyi kiirehtiä.
Se ei auttanut.