Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja
sanoi:
-- No -- lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!
-- Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat
ryypyt menemään.
Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan
katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:
-- Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.
-- Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan
naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan.
Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään -- hölmö
miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat
laulavan että:
Viisas niinkuin ruusunnuppu,
kaunis niinkuin koulumestar...
He he -- ne tytöt osaavat aina laulaa!
Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka
jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä.
Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis.
Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten
otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin
ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai
Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:
-- Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa
tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy
ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi.
Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja
vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta
korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet
tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä
on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja
samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään,
niin minä teen!
Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan
"Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin,
että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän
mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti,
kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina
purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän
kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.
Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään.
Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he
olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään.
He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita
ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä
kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa
ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain
kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen
nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja
rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin
ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen
ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt -- katsos Sameli --
tirkistelevät ikkunoista!!" --
Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta
ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli
niittyjä -- nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli
taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten
painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli
niin kapea -- sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku -- että
oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli
pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.
Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli,
nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:
-- Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua
auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät
silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten
elämä miksi hyvänsä.
-- Mitäs sinä oikein tarkoitat?
-- Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä
silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi
minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin
tee!
-- Sinä olet humalassa. Älä huuda!
-- En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua
ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä
olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on
varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se
mieleesi!!
-- Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin
isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!
-- Piki-Juoseppi! -- Piki-Juoseppi! -- Älä anna käsien valtaa -- älä
anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!
Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi
sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten
vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi
Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren
nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä
yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.
Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta
rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi
ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat
tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta
alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin,
kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä
pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.
-- Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.
-- No?
-- Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään
siitä ohi.
-- Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?
-- Niin.
-- Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat
peitossa.
-- Ei se mitään...
-- Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja...
-- Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä,
mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä
nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee -- kun Havukkavuoren
Ukko leipiä paistaa -- ymmärrätkö sinä.
-- Ole joutavoimatta!
-- Ole itse!
-- Ei se ole henkeä keitään vienyt.
-- Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle
tietäjälle -- kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua -- joka
yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen
Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle,
Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä
luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:
Luolehetar luonnon tyttö,
Manun eukon palkkalainen,
joka oot vuoren vartijana,
rahapurnun paimenena,
ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti
kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan
mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan,
kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen
omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa
oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli
eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana
-- ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan.
-- Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa
rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi
siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun
sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan
joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat -- yksin tietäjän
vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat
oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi
eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään.
Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja
juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän
hopeaa ja sanoi:
Pysy siellä,
kun pysytän!
Ole siellä,
kun oletan!
ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. -- So, Polle!
Seisopas vähän!
Sameli pysäytti hevosen kokonaan.
Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten,
oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun
paisteessa.
Kuului kultavasarain läiske.
-- Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.
-- Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?
-- Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!
-- No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!
Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen
perästä sitäkin kirkkaammin.
Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden
varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko
ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.
-- No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. --
Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.
Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.
Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä
päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat
ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä
valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja
joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.
Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka
hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.
-- Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri
kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja
heinäkulia.
Se raastoi voimiensa perästä.
Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti,
kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella,
sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen
keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran,
löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja
hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli
ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet
tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi
ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin
pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän
kasvojaan.
Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on
ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.
Hevonen juoksi tasaista ravia.
Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.
Sameli pysäytti hevosen.
Mies näytti pysähtyneen.
Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se
leijaili kuun kirkkaassa valossa.
Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies
sieltä oikein tulee.
Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johon
Sameli ja Juoseppi vastasivat.
Mies oli Jyrin Tuomas.
Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi
Havukkavuoren Ukon metkuja.
-- Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.
-- Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa
minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas
kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.
Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.
Hän jatkoi matkaansa.
Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.
Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla
korkea Havukkavuoren seljänne.
Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja
varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.
-- Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.
-- Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.
-- Näitkö sinä sen itsensä?!
-- No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei
ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei
ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä
Haukkavuoren Ukosta!
-- Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!
-- Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! --
-- Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana
tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli
ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin
liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin
erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin,
itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt
tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin
varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä
voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.
Sameli veti ohjaksista.
-- Soo hevonen! Alas taas ravata!
* * * * *
Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.
Puhalteli lounattuuli.
Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi
matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja
ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus
ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja
vetää omille teloille kotirantaan.
Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti,
nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt
lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen
jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja -- tärkein seikka
kaikesta -- mistä luolan suusta se on mennyt sisään.
Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan
näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan
kuusen oksassa.
Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet
tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois
tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja
lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa
riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi
aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.
-- No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.
-- Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. -- Ajattele ensin mitä sanot!
Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi
olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen
on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi
pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista
kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat -- kun
huomasi ne arvottomiksi -- tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman
erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi
älytään!
Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren
Ukosta!