Syksy oli jo ohi.
Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.
Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta
kolmannen jäävän seisovaksi.
Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille
teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja,
kajuutan kantta ja kaikkea.
Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko
saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia
kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin
tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli
tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena
ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.
"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.
Heti sataman suulta alkoi sula meri.
Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla
näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.
Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren
itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.
Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike
kylien välillä maisin -- koska niissä oloissa vesitse liikkuminen
oli vaikeaa ja mahdotontakin -- yli vuorien johtavaa niin kutsuttua
ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan,
noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja
salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän
päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui
ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina,
jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista
tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa,
joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain
pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä
Ukko apulaisineen takoo kultaa.
Mikä lätinä ja loiskina!!
Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.
Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja
kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.
Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren
ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa
kokoamassa!
Turha toivo!
Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille
kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!
Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee
Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa
vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat
ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma.
Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät
ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja
savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää
kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja
jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita,
vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai
pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille
on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He
ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee
kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei
heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun
laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle
hyvänsä siltä väliltä.
Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon
aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt
yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin
saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain
lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.
Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan,
varsinkaan yksin.
Niin, yksin ei ensinkään.
Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle
ihmiselle -- toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin
esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina
heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen
Piki-Juosepin jaalan oston.
Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.
Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.
Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta
jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.
Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä
ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.
-- Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot,
jotka rahain saantiin sisältyivät.
Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat
toisiinsa.
-- Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!
-- Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja...
-- No annahan kuulua.
-- Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.
-- Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta
on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme
miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu
ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren
hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua
niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa
haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on.
Milloin sinä joutaisit.
-- Vaikka heti.
-- Sitä parempi. Minäkin olen valmis.
-- Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi
ajaa.
-- Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan,
niin onhan lunta. Lunta on -- älä pelkää, että reen jalas missään
kiveen kirahtaa.
-- No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla...
-- Ajetaan hiljemmin siinä.
Samelilla oli hyvä hevonen.
Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä
Sameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!
Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla,
jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli
edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja
alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin
järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.
Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.
Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun
pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti,
varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava
Havukkavuoren nokan alus.
Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi
selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin
peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä
vieraiden kantapäitä.
Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko
hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!"
ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää
peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!"
ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että
lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:
-- Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin --
he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt
jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?
-- Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo
lumen tulo viimeinkin.
-- Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!
-- Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt
tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole
hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.
-- Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä
talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut
metsään.
-- Liikaa lunta -- he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he!
Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea,
mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi
moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin
liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan
ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan
parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on --
he he! Vanha Moos-Ville-vainaja -- kadonnut jo minun nuoruudessani
-- sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa
kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan
sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta
milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" --
Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No --
mitä minun pitikään sanoa -- poltattehan te tupakkaa?
-- Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat
Sameli ja Juoseppi.
-- No se on hyvä se!
Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.
-- Meillä on piiput!
-- Sitä parempi -- he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?
-- Poikamiehinä, poikamiehinä.
-- Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla,
Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua -- he he! -- ja kutsun
minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää
yritä merille?
-- Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä
kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on
mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan
kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä
olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.
-- Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin
sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten
kanssa että ilman -- he he -- mutta minä olen aina sanonut, että "vasta
sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii
sanansa". -- Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua
vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt
päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt.
Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma
keittää kahvia.
Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan
valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi
oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja
osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja
muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja
valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.
Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.
Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla.
Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä
ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa
kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä
kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä,
laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja
vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.
Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa
istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.
Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa
aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen
valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:
-- Siinä on tavallisen paljo mätää!
-- Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan
viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei
meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt
sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin
jalalle, ettette onnu -- puoleen ja toiseen -- vaan kävelette
miesten tavalla. -- Pahinta on -- sanon sen suoraan ja peittelemättä
niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä -- että mätää on hiukan
mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä,
mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä,
missä ei moitittavaa ole. -- No niin -- kippis vaan ja terveeksi
-- Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri
siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla,
kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan,
ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova
ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään
sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on -- ei
sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä
suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en
käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa
sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi
olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia
hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella
kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun
nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti
rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.
-- Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän
saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei
vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi.
Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi
asti!
Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin
tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:
-- Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla
niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt
siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta
olkoon vain jaala niinikään teloillaan.
Juoseppi katsoi Sameliin.
Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä
toisen polven päälle.
Taas pitkähkö vaitiolo.
Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteli
Sameli ja sanoi Juosepille:
-- Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka
lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.
-- He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä
juomatta, sanoi Markku nauraen. -- Missä se mamma viipyneekin. Johan
nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa
ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.
Markku meni emäntää kiirehtimään.
Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan
hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella
kahden kesken.
Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa
tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta
keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.
Markku palasi.
-- Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa -- vai tarkkuuttako
se lienee -- he he -- pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo
pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks
kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa
suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua -- niin -- vot sulle
kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat,
kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko
turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin
tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen
ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja
uusi keulapuomi metsästä -- onhan näitä -- niin seilataan vanhalla
'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He
he -- paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!
Emäntä toi kahvit pöytään.
-- Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen.
-- Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa
näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella
ikäänsähän se naimaankin meni -- sieltä toisesta kylästä ja perusti sen
kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.
-- Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan
ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.
-- Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä
pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa
silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta
nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.
-- He he -- nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne
ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy.
Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä
on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen
ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta
ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen...
-- Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.
-- Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi -- jos
sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan.
Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se
kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän
vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän
alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella --
he he!
-- Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoi
Juoseppi juonnin ajalla.
-- Jaa -- haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani
"Marketasta"!
-- Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt
sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa
voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?
-- Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin,
miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja
tykö.
-- Paljoko sitä pitäisi?...
-- No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs
sanot kolmannesta osasta?
-- Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo
yhtä ja toista muutakin...
Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan
minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on
Sameli: pistää nokkansa joka reikään." -- Ääneen sanoi Markku:
-- Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä
että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta
markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon
riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni
ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä
annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja
teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi
minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä
kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No -- mitä
mietit! Lyö kauppa kiinni!!
Juoseppi katsahti Sameliin.
Sameli sanoi:
-- Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske
enkä kiellä.
Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.
-- Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!