Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.
Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta
merimiesarkussaan.
Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä
rahatkin.
Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma,
tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen
viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta
neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin
epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain
yksitoista sanaa:
"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa.
Vita-Martille puolikko ohria velkaa."
Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä.
Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin
Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo
vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan
muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana
merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi.
Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on
suorittamatta mikä ei.
Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat,
velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan
Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä
paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:
"Vuonna 1836:
Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.
Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty
silakoita velkaa Eskon Mihkelille."
ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:
"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."
Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät --
jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi
viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä,
millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja
vahvemmalta.
Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia,
niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.
Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut
mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja
messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle
otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä
ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha
langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!
Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin
paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin,
kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että
hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä
maahan, se on juonut sen.
Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän
sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun,
hankkiakseen muka tarpeita -- nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta
pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka
omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja
Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin.
Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa
-- ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä
jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja
näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut,
että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat
kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä
tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun
Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että
ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai
syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen,
jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä
olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe
oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita
rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja
että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä
uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa
huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään
niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle
ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että
jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse
ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. -- Nyt tänään päätin,
että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä
piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on
velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta
olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa
antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä
talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret
jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea!
Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja
että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä
tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi
tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän
hätyytetä! Vai syrjäinen! No no -- odotetaan nyt vain vielä tuleeko
sinusta miestä vai ei."
Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta
muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista.
Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin
mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"
Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan
silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten
monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita
niitäkin, joita pidettiin rikkaina!
Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä
varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.
Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt
päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"
Kuka hänen tietää -- eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.
Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti
oman muistikirjansa kanteen:
"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."
Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman
surkeutta" leikilliseltä kannalta!
Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!