Ensimmäinen kohtaus.
Huone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Henrik tulee, yöpuku yllä, hovipojan seuraamana.)
KUNINGAS HENRIK.
Hae tänne Warwickin ja Surreyn kreivit.
Mut ensin lukekoot he nämä kirjeet
Ja tarkoin niitä miettikööt. Käy joutuin!
(Hovipoika menee.)
Par'aikaa uness' uinaa monta tuhatt'
Alamaisraukkaa! -- Uni, armas uni!
Miks, luonnon imettäjä, mua kammot,
Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
Ja aistejani unhotukseen kasta?
Miks ennen venyt savupirtissä,
Ja, loikuin kurjall' olkivuotehella,
Yökärpäsien surinahan uinut,
Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
Upean, uljaan koruteltan alla
Nukuttamana vienon sävelsoiton?
Sa, horron jumala, miks loisten luona
Liassa virut, karttain vallassijaa
Kuin häikkatorvea tai vahtimajaa?
Huojaavan maston päässä laivapojan
Lukitko silmät; aivot uneen heijaat
Vihaisten maininkien kätkyessä
Ja päälle rynnätessä tuulispään,
Jok' aallokkota hurjaa niskaan iskee,
Kähertää hirmun päätä ja sen paiskaa
Huumaavin huudoin, niljaan taivaslakeen,
Niin että kuolokin sen meluun herää?
Sa puoltavaisenako vaaran hetkell'
Unehen tuudit märjän laivapojan,
Ja tyvenimmässäkö rauhan yössä,
Kun kaikin viettehin sua houkutellaan,
Leposi sinä kuninkaalta kiellät?
Te, halvat miekkoiset, te levätkää!
Levoton kruunun painama on pää.
(Warwick ja Surrey tulevat.)
WARWICK.
Iloista huoment', armollinen herra!
KUNINGAS HENRIK.
Joko on huomen?
WARWICK.
Yks on kello lyönyt.
KUNINGAS HENRIK.
No hyvää huomenta siis, hyvät loordit!
Lähettämäni kirjeet luittenko?
WARWICK.
Luimme, majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Siis näette, kuinka valtakunnan ruumis
On saastutettu, mikä vaarallinen
Ja inha tauti nyt sen sydänt' uhkaa.
WARWICK.
Tuo vaan on ruumiillinen epävointi,
Ja entiseen voi kuntoon taas sen auttaa
Vähäinen lääkitys ja hyvä neuvo.
Northumberland saa kohta jäähdytystä.
KUNINGAS HENRIK.
Lukea kohtalon jos kirjaa voisi
Ja nähdä, kuinka aikain mullistukset
Tasoittaa vuoria, ja kuinka manner,
Väsyen tiukkuuteensa, mereen liukee!
Ja taaskin nähdä, kuinka liian väljäks
Käy suuren valtameren rantavyöhyt
Neptunon uomille! kuink' onni pyörii
Ja kuinka eri juomia se kaataa
Vaiheiden maljaan! Oi, jos tuon vois nähdä,
Niin itse miekkoisinkin nuorukainen,
Nuo kaikki nähdessään, nuo menneet vaarat
Ja tuskat tulevat, lois kirjan kiinni
ja istuis oottamaan vaan kuolemaansa!
Ei kymment' ole vuotta siitä kuin
Northumberland ja Richard ystävinä
Kemuilivat, ja kahden vuoden päästä
Jo ottelivat; kahdeksaa ei vuotta,
Kun Percy lähin oli uskottuni
Ja edestäni uurasti kuin veljen,
Ja elon, lemmen mulle alttiiks antoi,
Uhaten Richardia suoraan silmiin
Mun puolestani. Ken teist' oli läsnä --
(Warwickille)
Te, Nevil lanko, jos en väärin muista
Kun Richard, silmät aivan kyyneleissä,
Northumberlandin häntä sättiessä,
Nää sanat lausui profeetalliset:
"Northumberland, sa porras, jota nousee
Bolingbroke lanko valtaistuimelle"; --
En moista aatellut, sen Herra tietköön
Mut hätä painoi silloin valtakuntaa,
Ja herruutt' oli suudella mun pakko; --
"Tuleva on se aika", niin hän jatkoi,
"Tuleva on se aika, jolloin kypsyy
Ja alkaa märkiä se synnin paise";
Näin ennusti hän tätä ajan tilaa
Ja ystävyytemmekin rikkumista.
WARWICK.
Kaikk' ihmiselämä on aikakirja,
Mi menneisyyden luonteest' antaa kuvan;
Siit' ota vaari, niin voit kohdallensa
Asiain menot ennustaa, jotk' eivät
Viel' ole ilmoilla, vaan siemenellä
Ja heikoll' alkehella kätkössänsä;
Tuollaiset aika sitten hautoo ilmi;
Ja tämän välttämättömyyden nojall'
Ois Richard voinut varmaan päättää, että
Northumberland, joss' asui silloin vilppi,
Täst' idust' isompaankin yltyis vilppiin,
Mi juurtuakseen muut' ei löytäis maata
Kuin teidät.
KUNINGAS HENRIK.
Tääkö välttämätöntä?
No, välttämättömyys siis kestäkäämme!
Se sanakin jo siihen vaatii meitä, et
Northumberlandin on ja piispan voima --
Viiskymmentuhantinen, sanotaan. --
WARWICK.
Ei, mahdotonta! Huhu kahdistaapi
Pelätyn luvun, niinkuin kaiku äänen.
Levähtää suvaitkaa! Kautt' elämäni,
Se voima, jonka laitoitte jo matkaan,
Tuon saalihin se vähin vaivoin voittaa!
Ja lisälohdukkeeksi: varmalt' olen
Taholta kuullut Glendowerin kuolleen.
Potenut kaksi viikkoa jo ootte,
Ja nämä valvomiset yhä lisää
Vaan sairauttanne.
KUNINGAS HENRIK.
Neuvoanne kuulen.
Tään sisäsodan loppumaan kun saisi,
Niin pyhään maahan, loordit, matkattaisi.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Pihamaa rauhatuomari Tyhjäsen talon edustalla Glostershiressä.
(Tyhjänen ja Mykkänen kohtaavat toisensa. Homeinen, Varjo,
Syylä, Kitu, Mulli ja palvelijoita perällä.)
TYHJÄNEN.
Kas vaan, kas vaan! Huomenta, huomenta! Varhain liikkeellä, totta
maarin! No, mitä kuuluu, hyvä Mykkäs-serkku?
MYKKÄNEN.
Huomenta, huomenta, hyvä Tyhjäs-serkku!
TYHJÄNEN.
No, miten jaksaa orpanani, pikku puolisonne? Ja teidän kaunis
tyttärenne, ja minun, minun ristityttäreni, Elli?
MYKKÄNEN.
Ah, Tyhjäs-serkku, se on se mustarastas!
TYHJÄNEN.
Lyönpä, totta toisen kerran, vetoa, että William serkusta on tullut
oiva latinamies. Hän on Oxfordissa yhä, niinkö?
MYKKÄNEN.
Onhan se siellä minun kustillani.
TYHJÄNEN.
Siis hän pian tulee lakikollegioon; minäkin olin aikoinani Clemensin
kollegiossa, jossa vieläkin varmaan puhutaan Tyhjäs-hupsusta.
MYKKÄNEN.
Teitä sanottiin silloin hauskaksi Tyhjäseksi.
TYHJÄNEN.
Niin maarinkin; sanottiin miten sopi, ja tein miten sopi; en, piru
olkoon, häikäillyt. Siellä olimme minä ja pikku Jukka Penninen ja musta
Yrjö Koli ja Franssu Luukontti ja Ville Pukari, Cotswoldilainen;
sanokaa, onko neljää mokomaa tappelijaa sittemmin nähty kaikissa
kollegioissa yhteensä? Ja meidän kesken puhuen, me tiesimme, missä
leikot olivat, ja parhaat niistä oli aina meille alttiit. Silloin oli
Hannu Falstaff, nykyinen sir John, pelkkä poikanulikka ja paashina
Thomas Mowbraylla, Norfolkin herttualla.
MYKKÄNEN.
Samako sir John, jota odotetaan tänne sotamiehiä pestaamaan?
TYHJÄNEN.
Sama sir John, ihan sama mies! Näin hänen kollegion portissa iskevän
läven Skaganin päähän, vaikka oli vaan pieni kyysä, tuskin tuon
kokoinen. Ja ihan samana iltana tappelin minä Simson Tolvasen, erään
hedelmäkauppiaan, kanssa Greyn kollegion takana. Jesta sentään, kuinka
hurjasti sitä on eletty! Ja nyt kun saan kuulla, että niin moni
vanhoista tuttavistani on kuollut!
MYKKÄNEN.
Me olemme kaikki sitä tietä menevät, serkkuseni.
TYHJÄNEN.
Tietysti, niin tietystikin! Se on varma, se on varma! Kuolema on,
niinkuin psalmista sanoo, kaikille tietty; kaikkien täytyy kuolla.
Paljonko nyt maksaa hyvä härkäpari Stamfordin markkinoilla?
MYKKÄNEN.
En maarin minä siellä ole ollut.
TYHJÄNEN.
Kuolema on tietty. -- Vieläkö se vanha Tupuli elää, kylänmiehenne?
MYKKÄNEN.
Kuollut on.
TYHJÄNEN.
Jesta! Kuollut! -- Hän se osasi jousta käyttää, -- ja kuollut! -- Hän
ampui aimosti; Juhana Gaunt piti paljon hänestä ja pani vetoa suuret
rahasummat hänen päästään. Kuollut! -- Hän laukaisi keskipilkkaan
kahdensadan neljänkymmenen askeleen päästä, ja vartavasten tehdyn
vasaman hän lennätti neljä- tai viisikymmentä jalkaa siitäkin kauemmas,
niin että teki miehen sydämmen oikein hyvää. -- Mitä nyt uuhet maksavat
kaksikymmenys?
MYKKÄNEN.
Laadun mukaan; kelpo uuhista maksetaan kahdestakymmenestä hyvinkin
kymmenen puntaa.
TYHJÄNEN.
Ja vanha Tupuliko kuollut?
(Bardolph tulee ja toinen mies hänen seurassaan.)
MYKKÄNEN.
Nuo kaksi ovat varmaankin sir John Falstaffin miehiä.
BARDOLPH.
Hyvää huomenta, arvoisat herrat! Suokaa anteeksi, kuka on rauhatuomari
Tyhjänen?
TYHJÄNEN.
Minä olen Robert Tyhjänen, minä, köyhä moisikki tästä kreivikunnasta ja
yksi kuninkaan rauhatuomareita. Millä voin teitä palvella?
BARDOLPH.
Kapteenini tervehtää teitä, hyvä herra, kapteenini, sir John Falstaff,
muhkea ritari, jumal'auta, ja uljaimpia päämiehiä.
TYHJÄNEN.
Kiitän tervehdyksestä. Tunnen hänet hyväksi pistomieheksi. Kuinka voi
se hyvä ritari? Ja hänen vaimonsa, armollinen rouva, jos saan kysyä?
BARDOLPH.
Anteeksi, herraseni; soturi on enemmän mukavustunut, kun on vaimoton.
TYHJÄNEN.
Totta totisesti, hyvin sanottu; niin, toden totta, hyvin sanottu!
"Enemmän mukavustunut!" -- Se on hyvä, on, toden tottakin. Hyvät
fraasit ovat varmaankin, ja ovat aina olleet, hyvin mukavat.
Mukavustunut! Se johtuu "mukava" sanasta; oikein hyvin, hyvä fraasi.
BARDOLPH.
Anteeksi, herraseni; olen kuullut sen sanan. Sanotteko, että se on
fraasi? Hitto olkoon, minä en tiedä, mitä fraasi on, mutta miekallani
tahdon puolustaa sitä sanaa, että se on sotamiehen sana ja tavattoman
mukava mahtisanaksi, jumaliste. Mukavustunut: se on, kun ihminen on,
niinkuin sanotaan, mukavustunut, taikka kun ihminen on sen mukainen,
että voi sanoa, että hän on mukavustunut, joka on erinomainen asia.
(Falstaff tulee.)
TYHJÄNEN.
Ihan paikalleen! -- Kas, tuossahan tulee se hyvä sir John. -- Saanko
kätellä kättänne, teidän ylhäisyytenne suloista kättä? Totisesti,
näytätte sangen reippaalta ja hyvin nuorelta ikäiseksenne; terve
tultuanne, hyvä sir John!
FALSTAFF.
Hauska nähdä, ette voitte hyvin, herra Robert Tyhjänen. -- Herra
Mässäri, jos en erehdy?
TYHJÄNEN.
Ei, sir John, serkkuni Mykkänen, ammattiveljeni.
FALSTAFF.
Hyvä herra Mykkänen, nimenne sopii hyvin rauhan miehelle.
MYKKÄNEN.
Terve tultuanne, teidän ylhäisyytenne?
FALSTAFF.
Hyi saakeli, onpas nyt kuuma! -- Hyvät herrat, oletteko hankkineet
minulle puoli tusinaa kelvollisia miehiä?
TYHJÄNEN.
Olemme kylläkin. Istukaa, olkaa hyvä.
FALSTAFF.
No, katsotaanhan niitä, jos suvaitsette.
TYHJÄNEN.
Missä lista? Missä lista? Missä lista? Katsotaan, katsotaan! Niin niin,
niin niin. Oikein, oikein, herraseni: -- Rappu Homeinen! -- Tulkoot
esille; sen mukaan kuin huudan, muistakoot sen, muistakoot sen. --
Katsotaanhan! Missä on Homeinen?
HOMEINEN.
Tässä, teidän luvallanne.
TYHJÄNEN.
Mitä arvelette, sir John? Vahvaraajainen mies, nuori, väkevä ja hyvää
rotua.
FALSTAFF.
Onko nimesi Homeinen?
HOMEINEN.
On, teidän luvallanne.
FALSTAFF.
Hyvään aikaan joudut siis käytettäväksi.
TYHJÄNEN.
Ha, ha, ha! Verratonta, totta totisesti! Käyttämättömät kalut
homehtuvat. Vallan verrattoman hyvä! -- Todellakin, hyvin sanottu, sir
John, vallan hyvin sanottu!
FALSTAFF (Tyhjäselle.)
Merkitkää hänet.
HOMEINEN.
Olen jo ennen tarpeeksi asti merkitty, olisitte voinut minut jättää.
Vanha äitimuori kotona on nyt hukassa, kun ei ole isännyyden eikä
varsityön hoitajaa. Ei tarvitsisi minua merkitä; on niitä toisia,
sopivampiakin marssimaan kuin minä.
FALSTAFF.
Kas niin; vaiti, Homeinen! Sinä tulet mukaan. Homeinen, sinua pitää
kuluttaa.
HOMEINEN.
Kuluttaa?
TYHJÄNEN.
Vaiti, tolvana, vaiti! Astu syrjään! Tiedätkö, missä olet? -- Nyt
toisiin, sir John. -- Katsotaanhan: Simo Varjo!
FALSTAFF.
Tulimmaista! Sen miehen tahdon, että saan varjossa istua; siitä tulee
varmaankin kylmä sotamies.
TYHJÄNEN.
Missä on Varjo?
VARJO.
Tässä, herra.
FALSTAFF.
Varjo, kenen poika olet sinä?
VARJO.
Äitini poika, hyvä herra.
FALSTAFF.
Äitisi poika! Hyvin uskottavaa; ja isäsi varjo. Näin tavoin vaimon
poika on miehen varjo; niin, totta vieköön, usein onkin, mutta ei ole
siinä miehen ytiä.
TYHJÄNEN.
Kelpaako hän, sir John?
FALSTAFF.
Varjo on hyvä kesäisin; -- merkitkää hänet, sillä meillä niitä on koko
joukko varjoja katselmuslistan täytteenä.
TYHJÄNEN.
Tuomo Syylä!
FALSTAFF.
Missä on hän?
SYYLÄ.
Tässä, herra,
FALSTAFF.
Onko nimesi Syylä?
SYYLÄ.
On, herra. --
FALSTAFF.
Olet pahasti rouhittu syylä.
TYHJÄNEN.
Merkitsenkö hänet, sir John?
FALSTAFF.
Liikaa vaivaa: kaikki hänen sälynsä on selkään varattu, ja koko
hökkelijä kannattaa pari nuppineulaa. Häntä ei enää merkitä.
TYHJÄNEN.
Ha, ha, ha! -- Kylläpä osaatte, sir John, kylläpä osaatte, se täytyy
sanoa. -- Franssu Kitu!
KITU.
Tässä, herra.
FALSTAFF.
Mikä on ammattisi, Kitu?
KITU.
Olen naisten räätäli, herra.
TYHJÄNEN.
Merkitsenkö hänet?
FALSTAFF.
Merkitkää; jos hän olisi miesten räätäli, saattaisi hän pian teidät
merkitä. Lupaatko pistää vihollisen rintamaan yhtä monta reikää, kuin
olet naisen hameeseen pistänyt?
KITU.
Parastani koetan tehdä, herra; enempää ette voi vaatia.
FALSTAFF.
Oikein sanottu, hyvä naisten räätäli! Hyvin sanottu, uljas Kitu!
Sinusta tulee yhtä urhokas kuin julmistunut kyyhkynen tai kaikkein
sankarillisin rotta. Merkitkää naisten räätäli täydestä, herra
Tyhjänen, niin että tuntuu, herra Tyhjänen.
KITU.
Olisin tahtonut saada Syylän mukaan, herra.
FALSTAFF.
Tahtoisin, että olisit miesten räätäli, niin voisit paikkaamalla saada
hänestä mukiin menevää kalua. En voi panna halvaksi soturiksi sitä,[15]
joka on niin monien tuhansien päämies. Ole siihen tyytyväinen,
kaikkeinvoimallisin Kitu.
KITU.
Olen tyytyväinen, herra.
FALSTAFF.
Olen sinulle kiitollinen, kunnianarvoisa Kitu. -- Kuka nyt on vuorossa?
TYHJÄNEN.
Pietari Mulli Laitumelta!
FALSTAFF.
He helkkari! Mulli esiin!
MULLI.
Tässä, herra.
FALSTAFF.
Jumaliste, muhkea mies! Merkitkää Mulli, että hän vielä kerran
mylväisee.
MULLI.
Jumalan nimessä, hyvä herra kapteeni, --
FALSTAFF.
Mitä, mylväisetkö jo ennen, kuin sinut merkitään?
MULLI.
Jumalan nimessä, herra, minä olen kivulias raukka.
FALSTAFF.
Mikä kipu vaivaa sinua?
MULLI.
Saakelinmoinen nuha, herra; rykä, jonka sain soittaessani kelloja
kuninkaan puolesta hänen kruunauksessaan.
FALSTAFF.
No, saat mennä sotaan, halatti yllä; nuhasi kyllä karkoitamme ja
laitamme niin, että ystäväsi soittavat kellojasi. -- Tässäkö kaikki?
TYHJÄNEN.
Tässä on jo kaksi enemmän kuin oli määrä; täältä saatte vaan neljä, sir
John. -- Ja nyt, suvaitsetteko syödä päivällistä kanssani?
FALSTAFF.
Päivällistä en voi odottaa, mutta juoda kanssanne tahdon. Totta
totisesti, hauska oli tavata teitä, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN.
Oh, sir John, muistatteko vielä, kun makasimme yökauden Saint
George-fieldin tuulimyllyssä?
FALSTAFF.
Ei puhuta siitä, herra Tyhjänen, ei puhuta siitä.
TYHJÄNEN.
Haa! Se oli hauska yö. Ja vieläkö se Yötyrin Jaana elää?
FALSTAFF.
Elää, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN.
Hän ei koskaan tullut minun kanssani toimeen.
FALSTAFF.
Ei koskaan, ei koskaan; hänen oli aina tapa sanoa, että Tyhjästä hän ei
voi kestää.
TYHJÄNEN.
Niin, piru olkoon, saatoin suututtaa hänet oikein silmittömäksi. Hän
oli silloin niitä leikkoja. Onko hän yhä pinnassaan?
FALSTAFF.
Vanha on, vanha on, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN.
Niin, kuinkas muuten, vanha tietystikin; mitä hän muuta voi olla kuin
vanha; tietysti hän on vanha; ukko Yötyristä hänellä oli Roope Yötyri
jo ennen, kuin minä tulin Clemensin kollegioon.
MYKKÄNEN.
Siitä on jo viisi kuudetta vuotta.
TYHJÄNEN.
Voi, Mykkäs-serkku, olisitpa sinä nähnyt, mitä minä ja tämä ritari
olemme nähneet! -- Haa! Eikö totta, sir John?
FALSTAFF.
Niin, herra Tyhjänen, me olemme kuulleet sydänyön kellon läppäyksen.
TYHJÄNEN.
Olemme, olemme, olemme, niin, totta vieköön, olemmekin, sir John!
Tunnussanamme oli: "Hei, pojat!" -- Tulkaa pois ruoalle, tulkaa! -- Oi,
mitä päiviä olemme pitäneet! -- Tulkaa, tulkaa!
(Falstaff, Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)
MULLI.
Rakas herra korpraali, auttakaa minua ystävänä; tässä teille neljä
kymmenkillinkiä Ranskan kruunuissa. Totta totisesti, herra, ennen menen
hirteen, kuin menen mukaan. En kuitenkaan, omasta puolestani, siitä
välitä, vaan pikemmin sen tähden, ettei ole minulla halua, ja tekisi,
omasta puolestani, mieli jäädä ystävien pariin, muuten herra, en siitä,
omasta puolestani, suuresti välitä.
BARDOLPH.
Hyvä; astu syrjään.
HOMEINEN.
Ja hyvä herra korpraali kapteeni, auttakaa minua ystävänä vanhan
äiti-muorini tähden; hänellä ei ole ketään, joka häntä vaalisi, kun
minä olen poissa; ja eukko on vanha, eikä voi itse itseään hoitaa.
Saatte neljäkymmentä, herra.
BARDOLPH.
Hyvä; astu syrjään.
KITU.
En maarinkaan minä puolestani siitä välitä; ihminen kuolee vaan yhden
kerran; -- me olemme Jumalalle kuoleman velkaa; -- jos se on sallittu,
hyvä on; jos ei, hyvä sekin. Kukaan ei ole liian hyvä palvelemaan
ruhtinastaan; ja, kävi kuinka kävi, se, joka tänä vuonna kuolee, on
toisena siitä kuitti.
BARDOLPH.
Hyvin sanottu; sinä olet kelpo mies.
KITU.
En maarinkaan minä tahdo olla halpamielinen.
(Falstaff ja rauhantuomarit palajavat.)
FALSTAFF.
No, mitkä miehet minä saan?
TYHJÄNEN.
Neljä saatte, keitä vaan haluatte.
BARDOLPH.
Tässä on kolme puntaa päästörahaksi Homeisen ja Mullin puolesta.
FALSTAFF.
Vai niin, hyvä vaan.
TYHJÄNEN.
No, sir John, mitkä neljä tahdotte?
FALSTAFF.
Te valitkaa minun puolestani.
TYHJÄNEN.
No siis: -- Homeinen, Mulli, Kitu ja Varjo.
FALSTAFF.
Homeinen ja Mulli! -- Mitä teihin, Homeinen, tulee, niin saatte jäädä
kotiin, kunnes tulette palvelukseen kelvottomaksi; -- ja mitä tulee
teihin, Mulli, niin jääkää te kasvamaan, kunnes tulette kelpoiseksi;
minä en huoli kummastakaan.
TYHJÄNEN.
Sir John, sir John. vahinkoa teette itsellenne. Nämä ovat pulskimmat
miehenne, ja soisin, että saisitte parhaat.
FALSTAFF.
Tekö, herra Tyhjanen, minulle neuvotte, miten valikoida mieheni?
Kysynkö minä miehen raajoja, suonia, ruhoa tai jykevää muotoa? Mieltä
minä vaadin, herra Tyhjänen. -- Tässä on Syylä; -- nähkääs, kuinka
kurjalta hän näyttää; mutta lataa ja laukaisee yhtä joutuun, kuin
tinasepän vasara liikkuu, ja tulee ja menee nopeammin, kuin
juomanpanijan renki sankaa vipuun ripustaa. Ja tuo naamapuoli tuolla,
tuo Varjo, -- tänne se mies! Siinä ei ole vihamiehellä osaamisen varaa;
vainolainen voi yhtä hyvin tähdätä kynäveitsen terään. Ja jos tulee
peräytyä, -- kuinka sukkelaan silloin tämä Kitu, tämä naisten räätäli,
pötkii tiehensä! Oi, antakaa mulle auttavaa väkeä, mutta auttakaa minua
kolhoista. -- Annahan musketti Syylän käteen, Bardolph.
BARDOLPH.
Tuossa, Syylä! Oikeaan, mars! Noin, noin, noin!
FALSTAFF.
No, näytä nyt, miten osaat muskettia käyttää. Niin, -- hyvin kyllä! --
Kas niin, -- vallan hyvin! -- erinomaisen hyvin! -- Tuollainen pieni,
laiha, vanha, ryttyinen, kaljupää pyssymies, se on minun mieleiseni. --
Hyvä, Syylä, hyvä! Sinä olet kelpo retkale; tuossa sulle kuusiäyrinen,
ota!
TYHJÄNEN.
Hän ei ole vielä taituri ammatissaan, hän ei osaa vielä oikein. Muistan
Mill'end'in niityllä, -- olin silloin Clemensin kollegiossa, -- kun
näyttelin Dagonetin[16] osaa Arthur-näytelmässä, oli siellä pieni,
vikkelä veitikka, joka piteli pyssyään näin vaan; käänsihe ja väänsihe,
oli milloin tuossa, milloin tässä; "puh, pah", sanoi hän, "pau", sanoi
hän; ja oli taas tiessään, ja tuli taas takaisin. Mokomaa miestä en
enää näe eläissäni.
FALSTAFF.
Näistä miehistä tulee kyllä hyvää, herra Tyhjänen. -- Jumala teitä
varjelkoon, herra Mykkänen! En tahdo pitkillä puheilla teitä vaivata.
-- Hyvästi, hyvät herrat, kumpikin! Kiitoksia paljon! Minulla on vielä
kahdentoista penikulman matka tehtävä tänä iltana. -- Bardolph, toimita
vaatteet sotureille.
TYHJÄNEN.
Sir John, Jumala teitä siunatkoon, ja Herra suokoon menestystä
toimillenne ja antakoon meille rauhan! Kun palaatte, käykää katsomassa,
vanhaa tuttavuutta uudistamassa; ehkäpä vielä tulen kanssanne hoviin.
FALSTAFF.
Jumaliste, mielelläni sen näkisin.
TYHJÄNEN.
Olkoon menneeksi! Sanottu ja tehty. Hyvästi vaan!
FALSTAFF.
Hyvästi, hyvästi, herttaiset herrat! --
(Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)
Mars matkaan, Bardolph, vie miehet pois!
(Bardolph ja soturinalokkaat menevät.)
Jahka palaan, niin kyllä vielä nuo rauhatuomarit nyljen; aion vähän
tyhjentää tuon Tyhjäsen kukkaroa. Herra Jumala, kuinka meitä vanhoja se
valheen synti riivaa! Tuo nälkääntynyt rauhatuomari ei ole muuta
tehnyt, kuin lörpötellyt minulle nuoruutensa hullutuksia ja urotöitään
Turn-bull-streetissa;[17] ja joka kolmas sana oli valhe, maksettu
kuulijalle säntillisemmin kuin veroraha Suur-turkille. Muistan hänet
Clemensin kollegion ajoilta; hän oli silloin niiden ukkojen näköinen,
joita syönnin jälkeen juuston kuorista leikellään; alastomana oli
osavasti kuin halaistu räätikkä, johon oli veitsellä vuoltu kummallinen
pää. Hän oli niin ruti pieni, että lyhytnäköinen silmä ei voinut
erottaa raajoja ruhosta; oikea nälkäraunio, mutta niin kiimainen kuin
marakatti, ja hutsut haukkuivatkin häntä -- paraksi. Hän oli aina
takapajulla muodeissa ja lauloi vitsotuille naiseläjille sävelmiä,
joita oli kuullut ajurien viheltelevän, ja vannoi, että ne olivat hänen
omia sepustamiaan lemmenlauluja tai serenaateja. Ja nyt on tämä
narrinnahka tilanhaltija ja puhuu niin tuttavallisesti Juhana
Gauntista, kuin jos olisivat sinuksia keskenään; ja voin vannoa, ettei
hän ole nähnytkään häntä muuta kuin kerran keihästelykentällä, jossa
sai häneltä aika läven päähänsä, kun tungeskeli marsalkin palvelijain
joukkoon. Sen itse näin, ja sanoin Juhana Gauntille, että nyt hän iski
omaa varjoansa, sillä miehen olisi voinut kiluineen kaluineen pistää
ankeriaan nahkaan; hoboijan kotelo olisi hänelle ollut tilava asunto,
oikein hovilinna; ja nyt hänellä on talot ja karjat. Hyvä, aion hieroa
tuttavuutta hänen kanssaan, kun palaan, ja kovalle ottaa, jos ei
hänestä synny minulle kahdenkertainen viisauden kivi.[18] Jos vanhalle
hauelle on syöttinä pieni salakka, niin en luonnonlaissa huomaa mitään,
joka estäisi minua häynimästä häntä. Aika neuvon keksii, ja sillä hyvä.
(Menee.)