Kuudes kohtaus.
Paroni, Anna, sitten Maiju.
PARONI (tulee kamaristaan). Ah, sinä olet jo vaatteissa! Mikä täällä
koputti?
ANNA. Kyökkiin vain joku tahtoi. (Maiju tulee sisälle).
MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä
kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: "Oi laske minut
pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen."
ANNA. Oi saata häntä pian tänne!
MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee),
PARONI. Ihmeellistä! -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?
ANNA. Niin mitäpä hän tahtonee? -- (Erikseen). En tiedä, mikä aavistus
minua valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi! (Sanni tulee ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Sanni, Anna, Paroni, sitten Pastori.
SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette neiti Anna! Minä tunnen nuot
silmät kirkkahat.
ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? -- en muista nähneeni sinua
ennen.
SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta ja tuon
luutnantti Kaarlon terveiset, vaan auttakaa -- (horjuu) mä lepoa
tarvitsen -- voimani jo riutuvat --
PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannia noja-tuolille istumaan.) Sanni,
sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --
eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni ja Anna juoksee viiniä
tuomaan lasillisen. Palajaa kohta.)
ANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi
virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat
kiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea!
nyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen
tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.)
Tämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla --
ANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä
sinulle? Missä Kaarlo? --
PARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen
antaa -- petitkö sinä isäsi? --
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes
jää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä
ystävältä, joka i'äti oli häntä muistava -- Eikä tuo ollut mikään
petos.
SANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua
varjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin
palajaisi, "vaan jos kuolisin," sanoi hän, "vie se Leppäniemelle neiti
Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni
kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan" -- ja sen
hän voittikin -- kunnia-kuolemallaan.
ANNA. Voi! hän on siis kuollut! -- (itkee).
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat
muisto-kukkia vain minun Kaarlolleni -- mutta, Saimi, jos jaksat, jatka
puhettasi vielä --
SANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli
vainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes
Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin
saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä
minuttakin -- mutta _Hän_ oli toisin päättänyt -- luoti sattui
luutnantti Kaarloon -- se sattui kovasti -- hän kaatui, silloin
kuiskasin hänelle nimenne -- hän katsoi tarkasti minuun, sanoen:
"Sanni!" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui:
Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,
Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!
PARONI. Kussa lepää hän nyt?
SANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini,
sattui luoti myöskin minuun -- Kun heräsin tainnuksistani, oli
tappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli
yltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä
eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen
kärsinyt vilua, kipua, janoa --
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin
paljon muitten tähden? -- Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen
-- joka mahdolliseksi mahdottoman tekee -- se on rakkaus --
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt,
vaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt -- lupaukseni
täyttänyt -- vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen
morsiamellensa.
ANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen
morsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän -- ah! ei ole komeat huoneetkaan
aina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys -- oi sääty-eroitus, milloinka
olet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin
korkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen
toisensa onnen särkeä!
ANNA. Niin miksi, -- miksi?
PARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun
nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa -- vaan
teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja
ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno.
-- minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin
ennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut
sisälle.)
ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään
Paronia ja suutelee hänen kättään).
SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu! silloin
ei eroitusta enään ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan -- joka
korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah
aurinkoinen nousee, se todistaa, että uusi aika koittaa -- (Vaipuu
tuolille).
PASTORI. Amen, tapahtukoon niin.
PARONI. Pastori!