Torppa Kallaveden rannalla. Kalastaja-ukko istuu tuvan edustalla
verkkoa kutoen ja Sanni kehittää liinanöyhtää vanhasta repaleesta.
Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilas-vaatteita ja miekkoja. Oikealla
puolen pihaa on kukkapenkere.
Ensimmäinen kohtaus.
Ukko, Sanni.
UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- hm, verkkoa kudon minäkin, vaan
mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä pelvossaan, ja
kentiesi laskenko ikänä verkkoa lahteen.
SANNI. Miksikä isäni nyt on noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää
niin kauan, kuin Savon jääkärit ovat täällä.
UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen, onhan tappo-tanterelle jäänyt
sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi, (osoittaa seinässä riippuvia
sotilaan-vaatteita) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.
Siitä päivästä, jona tuon sanoman sain, olen ollut kuin kuivunut koivu,
kuin karsittu kuusi --
SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut
antaa isänmaallesi!
UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä
asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana
kotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta --
(nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin
vaatii osansa.
SANNI (itsekseen). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.
UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois
pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena
sairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla
nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin
onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi
viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina
olet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,
kun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa
luutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja
sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin;
sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi,
sanoi hän useasti; "Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä
toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä,
kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee". Mutta missä nyt luutnantti
viipynee -- kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää,
mitä huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään -- Kas! kuinka paljon lehtiä
on maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven
varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).
Toinen kohtaus.
Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.
UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat,
minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee,
syys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun
poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.
(Erikseen) Onneni -- ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti
sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).
Kas! Luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle
päin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat
kiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt
tulee kuuvalo.
UKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo
nousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja
anna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä,
(luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä.
(Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).
Kolmas kohtaus.
Kaarlo. Sanni.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin
kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).
KAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen
taskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle,
saatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.
SANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä
hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä
vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään
aarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään
sota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se
silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- en tiedä
mikä pelko on minun valloittanut. -- (Ottaa kaulastaan hienon mustan
nauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa
vastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa
kotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna
tämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin
palajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon
nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä,
hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä
voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan
kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi -- Kosk' olen köyhä tyttö
vain. (Rummun ääni kuuluu).
KAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).
Neljäs kohtaus.
Sanni (yksin).
SANNI. Haa! -- kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja
kylmät ovat poskeni -- (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä --
täällä tuli polttava -- hah -- halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit,
joka rakastuit sota-uroosen -- (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät
kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan
hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa
katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa
kotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä
voimallinen kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmä-terääni
tallentaman tätä -- (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota
tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en
-- minä viskaan sen tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt
_hänen_ rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin
tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa --
entä jos vielä paremmin häntä katselisin -- (katselee koteloa). Ah!
tosiaan olet suloinen -- sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon
loistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen -- mutta
kaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä
valaisee, (laskee kätensä ristiin.)
Ah valo tule avuksi,
Ett' voitan itseni.
Jaa, jaa, minä voitan itseni. (Astuu kivelle ja laulaa). [Kansanlaulu].
Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;
Totta on hän verrempi, mi vei mun ystäväni.
Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,
Enkä enään milloinkaan ma häntä tahdo muistaa.
(Rummun ääni kuuluu ja Savon jääkärien marssia soitetaan). Ah! nyt he
lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä
sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni -- sinua -- teitä --
seuratkoon -- (Soitto taukoo.) tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä
polttava rintani! oi jos voisin unohtaa -- mutta --
En voi sua unhoittaa poijes,
Vaikk'en ikänä sua saa;
Sä sydämmessäni olet
Ikuisessa muistossa.
Jos arvossa mä oisin
Ja rikkahitten rinnalla,
Niin totta varmaan voisi
Viel' onnenikin kukoistaa.
En voi sua unhoittaa poijes, j.n.e.
Niin, en voi enkä tahdo häntä unhoittaa. (Katselee taas kotelossa
olevaa kuvaa). Oi kuva taivahinen! minä tahdon olla sinulle ja
Kaarlollesi uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella
-- niin nyt tiedän, mitä te'en --
Viides kohtaus.
Ukko. Sanni.
UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! olenpa kovin väsynyt -- Kah tuossa
harava vielä. (Nostaa haravan puuta vastaan).
SANNI. No jopa isäni vihdoin kotia pääsi. Menkää, isä kulta, nyt
ma'ata, olette varmaankin hyvin väsynyt.
UKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sannaseni, oletko kipeä, poskesi ovat
kovin kalpeat?
SANNI. Ilta-tuuli net jähdytti.
UKKO. Sinä olet aivan oudonnäköinen -- mikä sinua vaivaa?
SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta,
isä rakas, siunaa minua, ennen kuin ma'ata menet. Minä vielä vähän
aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.
UKKO (erikseen). Hän on tyyne ja lempeä -- vaan toki näyttää
levottomalta, (Ääneensä). Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin
pään päälle). Rauha olkoon kanssasi.
SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni!
(Ukko menee tupaan).
Kuudes kohtaus.
Sanni (yksin).
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin
palajan, olette jo kaikki kuihtuneet. (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu
jo, nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin
sotilaan vaatteet kainalossa). Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä
vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven
eteen.) Suo anteeksi, muu isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin
jätän -- mutta -- kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs
sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa
pois).
(Esirippu lasketaan).